Roska silmässä

”Meni roska silmään lukiessani tekstiä.”

”Kuunnellessani kappaletta silmät alkoivat hikoilla.”

”Kesken konsertin tuli silmiin vuotava tulehdus.”

Itkeminen ei ole ihan helppo laji. Yllä olevat lausahdukset ovat yleisiä itkemistä kuvaavia lauseita. Ihan ei suoraan haluta sanoa, että itketti ihan perkeleesti, vaan vähän pitää kierrellä sen ympärillä. Harvoin nauramisesta yritetään saada salonkikelpoista kiertoteitse.

”Tuli kesken komedian kurkunpäänkutitus, joka tuli outona korahdusäänenä ulos.”

Tiedän, ei pidä olla kärsimätön itkun suhteen. Meillä on vielä kovin lyhyt itkuhistoria kulttuurissamme. Olemme olleet kyyneleidennieleskelykansa jo useamman vuosikymmenen ajan. Vieläkin toisinaan tuntuu, että julkisesti itkevä ihminen on joillekin kuin henkilökohtaista vittuilua. Yllättävän paljon vihaista kommentointia ovat saaneet esimerkiksi muutamat viime vuosina pyörineet teeveeohjelmat, joissa itkeminen on tuotu prime time aikaan ihmisten olohuoneisiin.

”Akkojen hommaa on vollottaa turhasta.”

Näin tuumasi eräs sukulaismies yrittäessäni 80-luvulla saada poikana herkkyyttäni mahtumaan sen ajan vielä melko ahtaaseen tunneilmaisuaukkoon. Sinänsä minulla oli lupa itkeä ja keräillä kiiltokuvia, mutta paikoitellen tapani olla poika soti yleistä poikana olemisen ilmapiiriä vastaan.

Hyvin minulla asiat silti tunteilun suhteen oli, sillä eräs samana aikakautena lapsuuttaan elänyt poika on aikuistuttuaan kertonut minulle, että hänen armeijassa upseerina toiminut isänsä laittoi hänet hetkeksi pimeään komeroon jos hän isänsä mielestä itki turhasta. Myöhemmin poika on opetellut taas itkemään ohjatusti terapiahuoneessa.

Pojan isän kaltaisiin kasvattajiin törmäsin muutaman miehen voimasta ollessani itse leikkimässä armeijassa sotilasta. Ampumaharjoituksessa komppanjamme päällikkö ilmoitti kovaan ääneen, että olisi mukavampi ampua nousevien taulujen sijaan ampumaradan päässä seisovia pakolaisia. Eräs toinen kantahenkilökuntaan kuulunut kouluttaja neuvoi turhasta vinkuvat sotilaat laittamaan anomuksensa akkojen hommiin sotilaskotiin myymään munkkeja ja jakamaan persettä solttupojille.

Ei sen enempää armeijamuisteluita. Uskon vakaasti, että mainitsemieni kasvattajien aika on armeijassakin jo ohi ja tuo yhdeksänkymmentäluvun tapa kasvattaa pojasta miehiä on saanut mausteeksi vähän pehmeämpiä ja värikkäämpiä mausteita. Tuo vanha tapa ei nimittäin kasvattanut pojasta miehiä, vaan lähinnä seksistisiä ja rasistisia mulkkuja. Onneksi moni tuona aikana kasvatuksensa saanut ei ottanut sitäkään kasvatusta tosissaan. Toiset ottivat ja heidän kommenttejaan saamme nyt lukea monen foorumin kommenttiketjuista.

Muutama aika sitten istuin vaimoni kanssa elokuvateatterissa. Syystä tai toisesta sanoin vaimolleni, että tällä kertaa en aio itkeä elokuvan aikana kertaakaan. En kestänyt päätöksessäni edes elokuvan alkamiseen asti. Mainostauolla silmiini tuli jo lukuisia roskia ja parintunnin silmien hikoilemisen johdosta elokuvateatterista poistuessamme silmissäni oli maksimaalinen tulehdus, joka näyttäytyi punaisuutena molempien silmämunieni pinnoilla.

Kyynel on kuin tarhakettu, sen kuuluu saada liikkua vapaana. Kahlittuna saapuu ahdistus. Aina löytyy ihmisiä, jotka ärsyyntyvät kyyneleiden vapaasta virrasta ja eläimistä, joita ei ole vangittu liian pieniin häkkeihin. Ehkä siksi, että itse elävät samanlaisessa häkissä, jossa tunteiden ilmaiseminen on jo lapsesta saakka tukahdutettu. Ärtymyshän nousee usein siitä, että näkee toisessa jotain sellaista, jota haluaisi nähdä itsessäänkin.

Joten otetaan ne roskat pois silmistä ja itketään ilman niitä. Kyynel on tarkoitettu valuvaksi.