Ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan

Ränsistynyt talo. Jo kaukaa näkee, että se tarvitsisi julkisivuremonttia. Sillä muuten talo on matkalla kohti lopullista tuhoa. Hajoaa paikoilleen. Talon edessä piha. Kesäisin ruoho ajamatta. Helteellä koko maisema kuollut kuivuudesta. Talvella ovelle vie vain pieni polku. Kaikki muu ympärillä jäänyt jo vuosia kosketuksitta.

Talo tarvitsisi ihmisen kosketusta. Sen pinta kaipaisi uuden värin. Kirkkaamman ja puhtaamman. Ruoho tarvitsisi sen, että joku tekisi siitä kauniin ja vettä, vettä kaipaa koko maisema, jotta sen näyttäisi siltä kuin kauniin pihan kuuluisi näyttää, vehreältä ja hyvinvoivalta. Talvisin polun viereen olisi rakennettu lumiukko, kenties ihmisen jälki lumienkelinä lumen pinnalla.

Muuten on vain hiljalleen lahoava talo.

Ihmisen kosketus. Sitähän me janoamme. Janoamme niin paljon, että välillä sattuu. Murenemme pinnalta, jos jäämme kosketusta vaille. Kosketusta vaille jäänyt ihminen näyttää surulliselta, kuin luovuttaneelta. Hänen ryhtinsä ei huoku itsevarmuutta eikä olemus sitä, että hänet on täytetty tuhansilla kosketuksilla ja kosketukset ovat tehneet hänen askeleistaan ylväämmät.

Ilman kosketusta ihminen on vain hiljalleen haipuva valo.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, sanovat. Minä sanon, että ruoho on vihreäpää siellä, missä sitä kastellaan. Paikassa, jossa pinta saa uuden maalin tai uuden kosketuksen. Paikassa, jossa ruohikko vettä tai ihminen saa juotavakseen toisen ihmisen rakkauden. Siellä se ruoho on vihreää, jossa välinpitämättömyyden korvaa välittäminen. Paikassa, jossa sinun ei tarvitse kurkkia aitojen ylitse nähdäksesi jotain vihreämpää, koska sinulla on kaikkein vihrein sormiesi kosketuksen päässä itsestäsi.

Minä olen niin vaille ihmisen kosketusta, että minuun sattuu. Kirjoitti minulle nainen, jota oli kosketettu yhdeksän kertaa viime vuoden aikana. Hän oli laskenut. Se ei tee edes yhtä kosketusta kuukauteen. Jos ihminen olisi talo, niin hän olisi ränsistynyt talo. Sen näkisi jo kaukaa. Ihminen tarvitsisi kosketusremonttia. Tulisi toinen ihminen ja koskettaisi hänet jälleen kulkemaan askeleet täynnä itsevarmuutta ja olemus kertomaan, että hänen ihollaan kulkee tuhansien kosketuksien vana.

Koska ilman kosketuksia ihminen nähdessään vihreämmän ruohon aidan toisella puolella saattaa hairahtua tuntemaan ruohon ihoansa vasten, koska ihminen tarvitsee ihmisen kosketusta.

Ei ruoho aidan toisella puolella vihreämpää ole, jos sielläkään ei käytetä vettä sillä ruoho on vihreämpää siellä, missä sitä kastellaan.