Sä oot ihan niinkuin sun äitis!

Se on asia, jota ei halua puolisonsa huulilta kuulevan. Sä oot ihan niinku sun äitis. Sua ei erota sun isästäs kuin etunimi. Puolisomme näkevät meissä sitä, jota itse emme tunnu näkevän, että tapamme olla parisuhteessa ja suhtautua kanssaihmisiin on aivan samanlaista kuin vanhempiemme tapa. Perimme vanhemmiltamme tavan olla parisuhteessa, koska meille ei ole ollut parisuhteeseen muutakaan mallia.

Tämä on nyt tutkittu. Väitöstutkimuksessa, joka perustui haastatteluihin, kävi ilmi, että tapamme toimia parisuhteissamme on peritty vanhemmiltamme. Se on samalla yksi suuri syy parisuhteiden päätymisistä eroihin, että emme ole tehneet tiliä menneisyytemme kanssa, vaan sokeasti teemme niitä samoja virheitä, joita vanhempamme ovat tehneet. Miksi tämä on pahasta? Miksi vanhan mallintaminen ei ole ehkä se rakentavin tapa olla parisuhteessa?

Ei tarvitse mennä montaakaan sukupolvea taaksepäin, kun parisuhde perustui kahteen asiaa. Toinen oli työnteko ja toinen ruuanlaitto. Parisuhde oli eräänlainen riippuvuussuhde, jossa roolit menivät niin, että perheen isäntä hoiti suhteessa sen työnteon ja emäntä ruuanlaiton ja muut kotiaskareet. Tunteet olivat piilotettuja ja niitä ei saanut ainakaan näyttää ja vaikeista asioista ei ollut tapana puhua. Tutkimuksessa haastateltavina olleet 70 ja 80-luvulla syntyneet vastasivat lähes poikkeuksetta, että eivät koskaan nähneet vanhempansa koskettavan toisiaan tai muutenkaan osoittavan rakkaudellisia tunteita. Vanhempiemme parisuhteista vaivasi mykkyys ja tunnekylmyys ja tunteita padottiin sisälle ja paettiin rajuun työntekoon.

Vanhemmiltamme peritty mykkyys ja tunnekylmyys ovat yhdistetty usein miehiä koskeviksi ominaispiirteiksi. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan tutkimuksessa kävi ilmi, että mykkyys ja tunnekylmyys parisuhteessa ovat yhtä yleistä niin miesten kuin naisten keskuudessa. Tunteiden näyttäminen varsinkin julkisesti on vieläkin meille vaikeaa. Välilä tuntuu, että julkinen virtsaaminen on hyväksyttävämpää kuin julkinen suuteleminen. Tunnekylmyys on sydän ja verisuonitautien ohessa suomalainen kansantauti.

Haastatteluissa kävi myös ilmi, että edeltäviä sukupolvia riivasi pahanlaatuinen negatiivisuus. Ei tästä kuitenkaan mitään tule oli usein kuultu lause vanhempiemme suusta. Siihen kun lisää vääränlaisen nöyryyden, että vaikka tulisikin, niin ei sitä sovi kenellekään näyttää, niin kokonaiskuva vanhempiemme parisuhteista onkin melko tarkkaan kirjattu näkyviin. Meni hyvin tai huonosti, niin ulkopuolelle sitä ei ollut tarvetta näyttää. Pääasia oli, että eli elämää, joka oli yleisesti hyväksyttyä ja ei poikennut millään tavalla vastavirrasta.

40 ja 50-luvulla yhteiskuntamme oli rajulla tavalla erilainen kuin se on tänä päivänä. Yhteiskuntamme oli rakennusvaiheessa ja aikaa tunteiluun ei juuri ollut. Parisuhteen molemmat osapuolet hoitivat oman osuutensa ja se oli siinä. 50-luvun jälkeen yhteiskunta lähti muuttumaan nopeasti. Ihmiset alkoivat muuttaa kaupunkeihin, elämä ei perustunut enää pelkkään raakaan työntekoon ja ihmisille jäi enemmän aikaa olla parisuhteissa toistensa kanssa. Ainoa mikä jäi jäljelle meille 50-luvulla syntyneiden vanhempien jälkeläisille, oli vanhempiemme perintö hoitaa parisuhdetta ja suhteutettuna vanha parisuhdemalli uuteen yhteiskuntamalliin, ristiriita oli valmis syntyväksi.

Meitä 70-luvulla ja osin vielä 80-luvulla syntyneitä kutsutaan terapiasukupolveksi. Tämä saattaa olla merkki siitä, että tarvitsemme terapiaa päästäksemme menneisyydestämme eroon ja katkaistaksemme sukupolvien välisen ketjun. Nykypäivän parisuhteeseen, jossa on enemmän aikaa olla yhdessä, vanhempiemme tapa olla parisuhteessa sopii yhtä hyvin kuin kolmion muotoinen pala neliön muotoiseen reikään. Haluamme parisuhteessamme enemmän rakkautta ja romantiikkaa, kuin työntekoa ja rooliodotuksia. Ja kun meillä ei ole lapsuudestamme mallia tämän kaltaiseen parisuhteeseen, niin meidän on luotava kaikki itse ja se ei ole helppo rakennustyömaa. Pitää oppia näyttämään tunteitaan, oppia puhumaan niistä vaikeistakin asioista ja sanallistaa tarpeensa.

Olen käynyt terapiassa kolme vuotta. Minä haluan kasvaa ihmiseksi, joka uskaltaa olla ihminen, joka minä oikeasti olen. En se, joksi minua on yritetty kasvattaa. En toisinto edellisen sukupolven miehistä, joiden tapa näyttää rakkautta muovautui suorittamisen kautta. Minulle parisuhde ei saa merkitä riippuvuussuhdetta, jossa minulla on jokin rooli, eikä se saa merkitä sitä, että parisuhteeni on mykkä ja tunnekylmä, jossa vaikeat asiat lakaistaan maton alle piiloon ja toivotaan, että kukaan ei nosta matonkulmaan koskaan. Minä haluan luoda parisuhteesta jotain aivan muuta. Ehkä meidän sukupolvemme tehtävä on nostaa niitä nostamatta jääneitä matonkulmia ja käsitellä käsittelemättä jääneet vaikeat asiat, jotta tulevilla sukupolvilla olisi helpommat ja puhtaammat lähtökohdat elämälleen.

Niin se vain on, että näemme puolisossamme hänen vanhempansa, halusimme sitä tai emme ja halusipa hän sitä tai ei. Jokainen meistä kantaa sisällään omaa historiaansa ja sen tunnistaminen ja tiedostaminen on tie puolisomme ja itsemme ymmärtämiseen. Vanhempiemme tapa olla parisuhteessa oli varmasti toimiva siihen aikakauteen ja sinne se on syytä jättääkin. Meidän pitää löytää tähän aikakauteen parempi tapa, sillä jos mallinnamme vanhempiemme tapaa, niin siitä seuraa vain vaikeuksia ja eroja. Jokaisen olisi syytä miettiä ihan niitä arjen pieniä asioita, että mitkä niistä ovat sellaisia, jotka ovat tulleet annettuina. Miksi on tärkeämpää siivota keittiö iltaisin putipuhtaaksi ennen kun antaa itselle luvan mennä sen puolisonsa viereen ja miksi sitä usein kuvittelee, että oma tapa toimia olisi jotenkin ainoa oikea tapa?

Vastaus kysymyksiin löytyy tutkimuksen perusteella hyvin läheltä. Ei tarvitse kuin miettiä, miten vanhemmat ovat samassa tilanteessa toimineet. Tämän kun ymmärtää ja hyväksyy, niin sen jälkeen onkin enää yksi tehtävä jäljellä, pyrkiä eroon vanhoista opituista tottumuksista ja luoda tilalle uudet omat tavat. Minä ainakin haluan löytää oman polkuni ja vaikka sen etsiminen onkin vaatinut terapiakäyntejä, niin koen sen niin tärkeäksi asiaksi, että olen siihen valmis. Kuinka hienoa se sitten onkaan vapautua vanhoista opituista tavoista olla ja toimia ja tutustua oikeaan itseensä.

Siinä kohtaa se sukupolvien välinen ketju sitten katkeaakin ja seuraavissa parisuhdetutkimuksissa me emme enää ehkä olekaan niin tunnekylmiä ja mykkiä parisuhteissamme ja ehkäpä erotilastot hieman kaunistuvat, kun ymmärrämme olla mallintamatta edellisten sukupolvien tapoja ja virheitä.

Helvettiin tunnekylmyys ja mykkyys, minä janoan romantiikkaa ja sanoja.