En uskalla sanoa sinulle kaikista asioista

Ollaan heti alkuun rehellisiä. Monella meistä on sisällään salaisuuksia, joita ei ole tullut kerrottua puolisolleen. Tai en ehkä puhuisi salaisuuksista. Ennemminkin voisi sanoa, että monella meistä on sisällään asioita, joista ei uskalla puolisolleen puhua. Ehkäpä siksi, että pelkää liikaa puolison reaktiota. Pelkää ehkäpä jopa hylätyksi tulemista.

Olen saanut blogini myötä niistä osani. Minulle on kirjoitettu asioita, joita ei ole kerrottu edes omalle puolisolle. Syyksi on sanottu, että tuntemattomalle on helpompi kertoa. Harvoin tuntematon alkaa moralisoimaan, syyttelemään eikä hylkäämistäkään tarvitse pelätä. Eikä tämä ole pelkkiin kasvottomiin lukijoihin rajoittunut. Minulle on elämäni aikana paljastettu monia sellaisia asioita, jotka alkavat sanoilla, että en ole tästä puhunut rakkaallenikaan.

Sitä voisi ajatella, että puolisonhan pitäisi olla se kaikkein turvallisin ja läheisin ihminen, jolle on helppo kertoa mitä tahansa. Se jolle ensimmäisenä uskaltaisi sanoa. Hyvässä parisuhteessa puolison pitäisi olla samalla se paras ystävä. Luottoihminen, jonka turvalliseen syliin voi heittäytyä itselle vaikeimmissakin asioissa. Pitäisi, mutta niinhän tämä ei läheskään aina mene.

Muistan lukeneeni erään terapeutin haastattelun, jossa hän kertoi kuinka vanhempi voi hyvin pienillä teoilla ja reagoinneilla saada aikaan lapselle tarpeen olla puhumatta tai paljastamatta tekemiään tekoja. Hänen mielestään vaatii suurta rohkeutta paljastaa mokanneensa ja jos sen paljastettuaan saa osakseen hyvin negatiivisen reaktion vastaanottajalta, niin seuraavalla kerralla lapsi saattaa olla kokonaan kertomatta. Ihan vain suojelleekseen itseään. Tulee tunne, että ei ole turvallista kertoa.

Hyvin ymmärrettävää ihan kaikessa elämän osa-alueessa. Jos kokee turvattomuutta, on harvoin maailmalle rohkean avoin. Ihmisen avoimuus on usein myös heijastuma vastaanottajasta. Jos vastaanottaja suhtautuu kuullessaan asioihin syyttelevästi, jyrkästi ja ymmärtämättömästi, niin helpommallahan sitä pääsee olemalla hiljaa. Tämä kaikki on totta myös parisuhteessa. Enkä tässä ole puolustelemassa heitä, jotka jättävät sanomatta asioita, joita puolison pitäisi ehdottomasti saada tietää, koska sanomatta jättäminenkin on valehtelemista. Kirjoitan siksi, että sellaiseenkin käyttäytymiseen on syynsä ja syyt ovat ymmärrettäviä.

Mitä minulle on sitten tunnustettu? Olen blogivuosien aikana saanut lukuisia viestejä ihmisiltä siitä, että ovat joko pettäneet puolisoaan tai elävät parhaillaankin salasuhteessa. Jos ollaan taas tässä kohtaa rehellisiä, niin varmasti tämänkin tekstin lukijoissa on heitä, jotka ovat pettäneet, mutta eivät ole kertoneet siitä puolisolleen. Tässä tilanteessa olevat ovat kirjoittaneet minulle, että eivät vain uskalla sanoa, koska kaikki rakennettu saattaa sortua yhdellä lauseella. Toki he ovat saattaneet jo kaiken sortumavaaran alle teoillaan. Ehkä itse kertomalla olisi kuitenkin vielä jotain pelastettavissa kuin toista kautta kiinni jäämällä.

Rohkeaa on kertoa kaikki, mutta ehkä vielä rohkeampaa on ottaa rakentavasti kaikki vastaan. Ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä sitä, että jokaiselle meistä on helppoa kertoa asioista. Sehän on mitä suurin luottamuksen osoituksen merkki ihmiselle, jolle uskaltaa asiansa sanoa. Siinä on lähtötilanteessa jo luottamus siitä, että asian ja sanojen vierellä on turva kaiken tulla ulos. Se turva ei synny itsestään. Se vaatii kahden ihmisen välisen syvän ymmärryksen siitä, että kukaan meistä ei tätä elämää virheittä loppuun asti kulje.

Sitä paitsi, jokainen meistä ansaitsee kuulla totuuden, koska totuus on helpompi antaa anteeksi kuin pitkäaikainen valhe.