Säntäämmekö suhteisiimme liian nopeasti?

Mitäpä jos onkin niin, että säntäämme suhteisiimme liian nopeasti? Tämän kysymyksen esitti eräs lukijani kommentissaan ja siihen kysymykseen on verekseltään tartuttava.

Samaan ketjuun vastasi toinen lukija, joka pohdiskeli, että miksi avioliiton loputtua on olemassa puolen vuoden harkinta-aika, mutta ennen parisuhdetta sitä ei ole?

Hienoa pohdintaa, sillä pitää muistaa, että rakastuminen on osittain mielen häiriötila, jolloin ihminen toimii vain ja ainoastaan tunteellaan, järjen ääneen ollessa puristuksissa jossain ahtaassa paikassa, josta se ei pääse millään irti.

Enkä minä sano, että se olisi huono asia. Rakastuminen on yksi maailman ihanimmista tunteista ja ihminen, joka on kokenut aidon rakastumisen elämässään, ei tule sitä tunnetta koskaan unohtaneeksi. Rakastuminen on tunteena eittämättä parempi kuin yksikään orgasmi tai millään keinotekoisella päihdyttävällä aineella saatu euforia.

Parisuhteen kanssa rakastumisella ei ole mitään tekemistä, sillä parisuhde alkaa vasta silloin kun rakkauden ensikiima on edes vähän asettunut aloilleen ja vaaleanpunaisen rakkausmaiseman takaa alkaa näkyä arkisemman elämän ääriviivoja.

Tässä vaiheessa on joillakin saattanut sattua virhe. Rakkauspölyn laskeuduttua huomaa ottaneensa puolen miljoonan asuntolainan, kaksi koiranpentua ja puolison nimen tatuoituna vasempaan pakaraansa, mutta pölyn alta paljastuukin ihminen, jonka kanssa ei rakkautta ja ensihuumaa lukuun ottamatta ole mitään yhteistä arvopohjaa tai päämäärää.

Pahimmillaan saattaa käydä niin, ihmisestä paljastuu piilevä päihdeongelma tai krooninen nalkutusongelma. Ihminen, joka alkuun näyttäytyi lähes täydellisestä ollakseen edes totta onkin uudessa hetkessä niin totta, että ihan hirvittää. Rakkauskiiman aikana sitä on kuitenkin ehtinyt kiinnittää itsensä parisuhdepatteriin, että niistä raudoista ei ihan helpolla pois pääsekään. Ja sitten kun pääsee, niin ympäristöön se näyttää siltä, että taas on liian helposti erottu, vaikka kyse on ollut siitä, että taas on liian nopeasti sännätty yhteiseen kotiin. Sillä rakastumisen vaiheessa paljastamme toisillemme vain hyvät puolet itsestämme.

No, onneksi usein tapahtuu myös niin, että alkuhuuma tai rakkauskiima tai miksi sitä ikinä haluaa kutsuakaan vie onnelliseen lopputulemaan ja kiiman takaa paljastuu uudenlainen parisuhdekiima, jossa kaksi toisilleen sopivaa ja oikeaa ihmistä asettuu ihanaan rakkausharmoniaan, vaikka yhteen olisi muutettu noin tunti tapaamisen jälkeen. Sellaista tilannetta kutsutaan parisuhteen lottovoitoksi.

Sitten on se toinen tie, joka ei aina ole yhtä onnistunut ja lopputulemaltaan kaunis. Onneksi ihmiset ovat kuitenkin oppineet eroamaan huomattuaan, että kiima ei kantanutkaan huuman jälkeiseen seesteisempään parisuhdeaikaan, eivätkä jää vuosikymmeniksi hakkaamaan päätänsä mahdottomuuden edessä. Ja tässä tilanteessa toimii jälleen se viisaus, että ei ole helposti erottu, vaan helposti yhdytty ja tässä tapauksessa yhdyntä ei viittaa ihmisten sukupuolielimiin.

Rakastumisen tunnemyrskyssä pitäisi alkaa tutustua myös ihmiseen ja hänen ajatuksiinsa. Vaikeaa se varmasti on, koska ensimmäinen vuosi menee lähinnä tutustuen toisen ihmisen keholliseen anatomiaan ja osaamiseen, mutta mitäpä jos ei haukkaisikaan liian suurta kakkua kerralla. Keskittyisi ensimmäisen vuoden ihan hillittömään määrään seksiä ja sitten himon vähän laannuttua alkaisi tutustumaan ihmiseen sen seksin takana ja siinä kohdassa vasta miettimään puolen miljoonan asuntolainaa ja kultaista noutajaa.

Jos ajatus tuntuu siinä kohtaa ihanalta, niin sitten syöksyä kohti sitä ihanaa, varmana siitä, että kahta ihmistä ei yhdistä pelkkä kehokemiallinen sähkö, vaan yhteinen arvopohja ja yhteinen päämäärä ja jos nämä kaksi yhdistyvät keskenään, niin sitten ette kyllä vittu eroa minkään syyn takia, sillä mitään parempaa ei ole tarjolla yhtään missään. Sitten on kyllä erottu liian löysin perustein.