Se että kaksi ihmistä ei mahdu samaan parisuhteeseen ei tarkoita sitä että kaksi ihmistä ei voisi jakaa hyvää yhteistä vanhemmuutta

Tarina 1:

”Haluan jakaa ajatuksia lapsieni isästä. Erosimme kun lapset olivat 7-ja 8-vuotiaat.
Koskaan en ole joutunut epäilemään hänen panostaan isänä. Vaikeuksia on toki ollut alussa, mutta olen aina voinut luottaa häneen.
Kun hän kertoi minulle 10 vuotta sitten, että hänellä on syöpä, itkin enemmin kuin omien vanhempieni kuolemaa. Säälin jo etukäteen poikiani, jotka joutuisivat luopumaan isästään aivan liian aikaisin. Onneksi hoidot tehosivat ja hän on edelleen mukana poikiemme arjessa. Me emme olleet luodut toisellemme, mutta hienot pojat saimme, siitä olen sinulle aina kiitollinen-”

Tarina 2;

”Lapsillamme on maailman paras isä. Olemme vuoroviikkovanhempia ja en voisi kuvitella parempaa isää. Emme olleet toisiamme varten ja erosimme kun pienin lapsistamme oli vasta vuoden ikäinen. Menin silloin töihin ja ex-mieheni jäi hänen kanssaan koti-isäksi. Vanhempi lapsemme oli tuolloin neljävuotias ja omalla lapsiviikollaan hän huolehti hänen päiväkotiviemisistään ja hakemisistaan ja oli samalla kokopäiväinen koti-isä nuoremmallemme. Minun lapsiviikolla pienimmäinen oli päivän hänellä vajaan vuoden ajan ja töistä palattuani hain hänet itselleni. Tätä jatkui vajaan vuoden verran, kunnes exänikin palasi töihin ja lapsi laitettiin päiväkotiin.

Kauhistuneena luen tarinoita, joissa eron jälkeen vanhemmat alkavat vihata toisiaan. Ketä sellainen palvelee? Se että kaksi ihmistä ei mahdu samaan parisuhteeseen ei tarkoita sitä että kaksi ihmistä ei voisi jakaa hyvää yhteistä vanhemmuutta. Minulla on nyt menossa lapsiviikko, mutta olemme sopineet, että lastemme isä hakee lapset jo lauantai-iltana, jotta lapset ovat isällään heti isänpäivän aamuna.”