Havaintoja parisuhteesta

Se oli minun vikani, että isä ja äiti erosivat

8.7.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Hän oli kahdeksan, kun hänen vanhempansa erosivat.

Se ei ole sinun vikasi, hänelle sanottiin monelta suunnalta. Aikuisten elämä on toisinaan monimutkaista ja sellaista, jota lapsi ei voi ymmärtää. Isän ja äidin on helpompi elää ilman toisiaan. Heistä tulee parempia ihmisiä ilman toistensa seuraa. Vaikka äiti ja isä ei toisiaan enää rakastakaan, niin molemmat rakastavat silti sinua yhtä paljon kuin ennenkin.

Nämä on asioita, joita jokainen eronnut ja eroava sanoo lapsilleen.

Alkuun hän ajatteli, että ero oli hänen vikansa, koska hän oli olemassa. Pahinta oli kuulla vieressä keskustelu, jossa hänen äitinsä ja isänsä taistelivat siitä, että kumman luona hän viettäisi tulevan viikonlopun. Pahinta siksi, että he eivät taistelleet siitä, kumpi hänet saa luoksensa, vaan siitä, kumpi saa olla ilman häntä. Molemmat vanhemmat olivat ehtineet tehdä vähän suunnitelmia.

Hän oli kuin pakollinen taakka vanhempiensa elämän edessä. Tai niin hän tietenkin ajatteli, vaikka vanhemmat eivät olisi niin ajatelleetkaan.

Muutamien kuukausien päästä hän jakoi vanhempansa jonkun uuden ihmisen kanssa. Äidin luona joku mies istui äidin vierellä ja isän luona joku nainen istui isän vierellä. Isän luokse naisen mukana saapui joinakin kertoina myös uusi lapsi. Lapsi, joka hänen olisi pitänyt ottaa elämäänsä mukaan, vaikka hän ei olisi sitä halunnut. Hän olisi halunnut olla isänsä kanssa sen ajan, kun hän sai isänsä luona olla.

Pian tuli viikonloppu, jonka hän muistaa. Mennessään isänsä luona nukkumaan, hän huomasi, että hänen jokaöinen pehmolelunsa oli jäänyt äidin luokse. Äiti ei suostunut sitä enää niin myöhään tuomaan. Sinä iltana hän muistaa itkeneensä kunnolla ensimmäisen kerran vanhempiensa eron jälkeen.

Enemmän kuin pehmoleluaan, hän itki sitä, että miksi kaikki ei voisi olla niin kuin ne oli ennen? Miksi hänen pitää jakaa vanhempansa ihmisten kanssa, joita hän ei edes tunne?  Miksi hän tuntee kuin olisi menettänyt vanhempansa?

(Tämä teksti on muokattu lapsen kokemukseksesta vanhempiensa avioeroon liittyen. Kiitos lähettäjälle.)

Lehtien sivuilla ero esitetään usein positiivisena elämänmuutoksena. On ollut vaikeaa, mutta selviydytään. Tutkimukset ja asiantuntijalähteet maalaavat erosta paljon tummemman kuvan. Yksi eron keskeisistä pitkäaikaisvaikutuksista on lapsiin iskostuva pelko. Elämä voi yhtäkkiä muuttua. Onni yhdistyy menettämisen pelkoon, siitä tulee vaarallista. Näin puhuu Ylen sivuilla psykoanalyyttisen paripsykoterapian uranuurtaja Pirjo Tuhkasaari. Hän huomauttaa, että vanhemmat eivät voi tietää, mitä lapset kokevat. He toki luulevat tietävänsä. Siihen sekoittuu haluja nähdä asiat tietyllä tavalla.

Joskus rakkaudessa tulee eteen tilanne, jossa on myönnettävä, että se ei enää toimi. Jos kahden ihmisen välinen rakkaus ja kemia eivät enää kohtaa toisiaan, niin on parempi jatkaa elämistä erillään. Pakko ei johda kuin huonoihin lopputulemiin. Ero ei silti saisi johtaa vastuun loppumiseen, varsinkin tilanteessa, jossa eron kokee myös perheen lapsi tai lapset.

Väestöliiton mukaan 61 prosenttia avioeron kokeneista lapsista on korkeintaan alakouluikäisiä heidän vanhempiensa erottuaan. Keskimääräinen ikä kohdata vanhempiensa avioero on 4 vuotiaalla lapsella. Se on ikä, jolloin lapsella itsellään ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia käsitellä asiaa, joka pakottaa vanhemmat suhtautumaan asiaan erittäin vakavasti.

Tai niin ainakin pitäisi.

Käsittelemättä jättäminen aiheuttaa vääjäämättä ongelmia lapselle elämän myöhemmässä vaiheessa. Eron alkuvaihe on lapselle hyvin hämmentävää aikaa. Lapsen kokema turvattomuus, hämmennys ja pelko vaatii ympärilleen vanhemman antamaa ylimääräistä huolenpitoa, huomioimista ja turvaa. Se on varmasti toisinaan haastava tehtävä tilanteessa, jossa oma elämäkin on suuressa muutoksessa ja jossa itsekin kokee turvattomuutta.

Vanhemman syyllisyys on ymmärrettävää. Olen sitä itsekin kokenut. Ehkä jokaisen vanhemman velvollisuuskin on toisinaan miettiä, että onko omilla ratkaisuillaan rikkonut lapsestansa jotain hyvin särkyvää. Tai ehkä enemmän miettinyt sitä, että onko erotilanteessa ollut lapselle tarpeeksi turvallinen ja läsnä.

Olisi helppo uskotella itselle, että olen, mutta samalla tulisin valehdelleeksi itselleni. Varmasti olisin voinut tehdä asian paremmin.

Tärkeintä on kuitenkin se hetki, joka on käsillä nyt. Itseruoskinnalla ja syyllisyydellä ei tulevaisuutta rakenneta, vaan hyväksymisellä ja rakkaudella. Ehkä meidän vanhempien olisi silti hyvä muistaa, että me emme voi tietää, mitä lastemme päässä liikkuu milloinkin. Elämme sitten mitä elämänvaihdetta tahansa. Siksi me emme voi vain olettaa ja uskotella, että kaikki on hyvin.

Turvattomuus luo turvattomuutta ja sitä vastaan voi taistella vain antamalla turvan. Ilman sitä lapsi saattaa kokea jäävänsä aivan yksin. Tai kuten tarinan lapsi, joka koki olevansa vahempiensa tiellä.

Se on ajatuksenakin henkeä ahdistava.