Se on surullista että ihminen kestää yksinäisyyttä parisuhteessa jopa vuosia, mutta yksinäisyyttä ilman parisuhdetta jopa pelätään
En halua erota huonosta suhteesta, koska pelkään yksinolemista niin paljon.
Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuullut tai lukenut yllä olevan kommentin. Ihminen pelkää yksinolemista niin paljon, että kestää vuodesta toiseen suhteessa, josta ei saa mitään. Tämä on paradoksaalista. Samalla kun ihminen kestää suhteessa yksinäisyyttä, on yksin yhdessä, niin hän pelkää sitä, että hän jäisi suhteen päätyttyä yksin. Hänhän on jo yksin.
Ei lähdetä syvemmälle penkomaan läheisriippuvuuden määritelmää ja siitä johtuvaa käyttäytymistä, joka on muun muassa johtanut eräällä lukijallani tilanteeseen, jossa hän suhteen päädyttyä kaipasi jopa sitä, että häntä lyötäisiin, koska siinä tilanteessa hän ei olisi yksin. Kaivataan takaisin jopa sairaaseen ja väkivaltaiseen suhteeseen, koska yksin eläminen on niin sietämätöntä.
Sitähän se on, yksin jäämisen pelkoa, että suhteen päätyttyä on jo tunnin päästä treffi-ilmoitus jossain palvelimessa, koska on ajatuksena jo sietämätöntä, että ihminen jäisi ilman parisuhdetta. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että yksinjäämisen pelossa otetaan ”vain joku” ja tämän ”vain jonkun” kanssa aletaan leikkimään parisuhdetta ja kotia. Katastrofin ainekset ovat saman tien ilmassa.
Saan viikoittain ihmisiltä tarinoita jotka minun silmiini tuntuvat kamalalta lukea. Ihmisiä suhteissa, joista olisi pitänyt paeta jo aikoja sitten. Ihmisiltä, jotka antavat itseään kohdella kuin kynnysmattoa tai tiskirättiä ja ihan vain siksi, että ihminen tekee mielessään päätelmän, että yksin oleminen on vielä pahempaa kuin nyrkkeilysäkkinä oleminen. Siinä sitä sitten ollaan, kun on kiireessä ottanut ”vain jonkun” ja nyt tuo ”vain joku” on paljastanutkin luonteensa.
Tai sitten ne ihmiset, joita ei ole suhteessa huomattu vuosikausiin. He eivät ole saaneet huomiota, kosketusta tai arvostusta. Heidän ohitse on kävelty ilta illan perään. Nukkumaan mennessä heille on käännetty selkä sanomatta mitään tai suutelematta. Iltaisin he istuvat puhelin, lapsi tai kissa kainalossaan, mutta aikuisen kosketuksen puute on jo kroonista.
He ovat suhteessa yksin, mutta eivät halua lähteä siitä pois, koska pelkäävät jäävänsä yksin.
Eikö tämä ole teistäkin kummallista, jopa surullista?
Kommentit
Kyllä. Yksin yksin ei tee mitenkään katkeraksi, mutta parisuhteessa yksinäisyys syö ihmistä. Liian moni ottaa äkkiäbuuden sohvalle istumaan vain siksi, että pelkää ja siihen tuntuu ratkaisu olevan joku, ei sen väliä, kuka.
Hyvin outoa minusta.
Kommentit
Ehkä useimpien kohdalla on näin, ei uskalleta lähteä suhteesta, koska pelkona on yksinjääminen. Kestetään kaikki iskut, loukkaukset ym. mieluummin kuin ottaisi eron. Tai sitten eron jälkeen on kova kiire etsiä uusi kumppani.
Itse erosin kohta 20 vuotta sitten. Olin eron jälkeen uudessa 9 vuoden parisuhteessa, mutta sekin päättyi jo 7 vuotta sitten. En kokenut kummassakaan noista suhteissa, että olisin ollut alun huuman jälkeen rakastettu omana itsenäni, ihmisenä ja naisena. Koin lähinnä, että olin miehille äiti ja itsestäänselvyys… Tunnustan, että olin liian kiltti ja tein kaiken pyytämättä, ehkä jopa liiankin kiltti huolehtimalla kaikista arkiasioista. Sitten kun jossakin suhteen vaiheessa aloin pitää puoliani niin minusta tuli suhteessa outo ja kummallinen.
Nyt olen ollut 7 vuotta yksin, siis ilman parisuhdetta. Olen tyytyväinen tähän elämääni, saan matkustaa, tehdä niitä asioita joista todella tykkään. Minulla on ystäviä, joten en ole yksinäinen.
Viimeisimmän eron jälkeen ihmisillä on ollut kamala huoli siitä ettei minulla ole kumppania. Useat tuttavat koettavat järjestellä minulle treffejä, ehdottavat Tinderiä ym. muita kontaktipalstoja. Minua harmittaa ettei minua kuunnella, kun kerron etten tarvitse kumppania vaan elämäni on hyvä näin. Tuttavat vain jankuttavat, että kyllähän ”sinulla pitää joku olla, yksin ei ole kivaa.” Joskus tuntuu, että muilla on pelko siitä, että vien/varastan heidän kumppaninsa ellei minulle pian saada kumppania.
Olen läpikäynyt eroni, ja huomannut että on varmasti syytä ollut minussakin. Toisaalta kumppanini ovat olleet kilttejä, ei ollut väkivaltaa eikä alkoholiongelmia, mutta jokin suhteissa hiersi, ehkä se olin minä joka aloin ”vaatia liikaa”, rakkautta ja arvostusta kumppanini naisena. Olisin siis kaivannut suhteissa kumppanuutta ja kokemusta olla rakastettu. En parisuhteessa ole äiti kumppanille vaan ainoastaan äiti lapsille, puolisolle halusin olla rakastettu. Koen, että itse näytin ja annoin rakkautta. Mutta lopulta se ei riittänyt suhteissani, joten ratkaisut tuli tehtyä minun taholtani, erosin. Nyt kepein mielin nautin elämästä, kun ei tarvitse anella kenenkään rakkautta. En ole viimeisimmän eroni jälkeen lähtenyt kokeilemaan ”markkina-arvoani”, koska en ole enää ”myytävänä” vaan jatkan elämääni ilman parisuhteita.
Kyllä. Yksin yksin ei tee mitenkään katkeraksi, mutta parisuhteessa yksinäisyys syö ihmistä. Liian moni ottaa äkkiäbuuden sohvalle istumaan vain siksi, että pelkää ja siihen tuntuu ratkaisu olevan joku, ei sen väliä, kuka.
Hyvin outoa minusta.