Sinä olet hyvä isä

Viisitoistavuotiaana päätin, että en koskaan juo viinaa enkä koskaan halua isäksi. Ensin mainittuun päätökseen vaikutti se, että isäni joi aivan liikaa ja se, että näin lähelläni liian monta esimerkkiä siitä, mitä alkoholismi saa aikaan ihmisessä ja hänen lähipiirissään. Toiseen päätökseen johti se, että koin vanhemmuuden tuovan elämääni niin suuren vastuun, että en selviäisi siitä. Pelkäsin tulevan huonoksi isäksi ja vielä huonommaksi kasvattajaksi.

Molemmat viisitoistavuotiaana tekemäni päätökset ovat tulleet rikotuiksi. Join ensimmäisen kerran alkoholia ollessani 18 vuotias ja ensimmäisen kerran minusta tuli isä täyttäessäni 30 vuotta. En muista, että ensimmäinen humalani olisi ollut millään tavalla järisyttävä kokemus, mutta isäksi tuleminen on ollut elämäni järisyttävin hetki.

Isäksi synnytään yhdeksän kuukauden raskauden aikana. Vaikka miehenä lasta ei kohdussaan kannakaan, niin yhdeksän kuukautta on pitkä aika kohdata maailman jokainen mahdollinen tunne tulevan lapsen syntymisestä ja sitä myötä isäksi tulemisesta. Pelko vaihtuu hetkessä iloon ja ilo ylpeyden kautta takaisin epävarmuuteen ja pelkoon. Samaan aikaan alkaa väistämättä pohtia ja muistella omaa isäänsä ja omalta isältään saamaansa rakkautta.

Sitten istut synnytyssalin nojatuolilla ja sinulle nostetaan vastasyntynyt vauva ihoa vasten paitasi alle. Lapsen poski vasten omaa rintakehää. Samassa hetkessä koko muu ympäröivä maailma lakkaa olemasta, mutta tuntuu samalla uhkaavalta ja pelottavalta pienelle ihmiselle tulla. Syntyy välitön tarve suojella lasta ja loppuelämän kantava huoli.

Kaikkein vahvin tunne on kuitenkin välitön rakkaus. Isyys ei siinä vaiheessa kysy enää lupaa tulla. Siinä isyys pitää lasta sylissään ja kuoriutuu loppuelämäksi kestäväksi yhteydeksi ja pyyteettömäksi rakkaudeksi. Lapsi, viaton, puhdas ja täydellisen riippuvainen huolenpidosta, välittämisestä ja rakkaudesta. Samalla kun lapsen elämä alkaa alusta, alkaa alusta myös vanhemman elämä. Se alkaa pisteestä, jossa miehenä ja ihmisenä olemisen rinnalle on tullut isänä oleminen.

Ymmärrän syyt siihen, miksi olen viisitoista vuotiaana päättänyt, että en koskaan halua isäksi. En silti tunnista itseäni päätöksestä. Olen tänään kahden lapsen ylpeä ja onnellinen isä. Onnellinen siitä, että olen saanut elämääni maailman rakastettavimmat lapset. Kiitollinen siitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jota he saavat äideiltään. Ylpeä siitä, että kaiken rikkinäisyyteni, haavojeni ja epävarmuuksieni keskellä olen lapsilleni suoja, turva ja rakkaus. Sillä suojalla, turvalla ja rakkaudella, mitä minun kyvyilläni pystyy lapsille antamaan.

En minä peloistani ole vapautunut. Yhä pelkään olevani lapsilleni vajavainen, epävarma, epätäydellinen ja riittämätön isä. Yhä pelkään, että lapsilleni sattuu jotain ikävää. Ei pelko niin tuntuvaa ole, että se seuraisi minua jokaisessa hetkessä. Silloin tällöin se kurkistaa olkapään takaa ja muistuttaa olemassaolostaan.

Sitten on ne hetket, jolloin syyllisyys nostaa turhanpäiväistä päätään. Syyllisyys tekemistään valinnoista. Syyllisyys siitä, että onko valinnoillaan tullut rikkoneeksi lapsissaan jotain peruuttamatonta, jota ei saa koskaan korjattua. Syyllisyys siitä, että omat valinnat ovat laittaneet lastenikin elämän muutokseen ja heidän on pitänyt luopua totutusta ja vanhasta. Syyllisyyttä siitä, että onko valinnoillaan luonut lastensa elämään turvan sijaan turvattomuutta.

Eikä syyllisyys ole tullut ruokituksi pelkästään omasta päästä ja mielikuvituksesta, vaan sitä on hierottu naamaan muidenkin toimesta, julkisestikin. Jos tarpeeksi monta kertaa, monen kertomana, kuulee olevansa huono ja vastuuton isä, niin sitä alkaa pitää itseään huonona ja vastuuttomana isänä. Huonoina päivinä sitä kokee olevansa kaiken sanotun arvoinen.

Onneksi vain huonoina päivinä. Olen onnellinen siitä, että viisitoistavuotiaana tekemäni päätös olla olematta isä ei pitänyt. Jos vanhemman tehtävä on kasvattaa lasta, niin samaan aikaan lapsi tulee kasvattaneeksi vanhempaa. Lapsi on peili omille vajavaisuuksille ja haavoille, mutta lapsi on myös peili kaikelle hyvälle ja kauniille, joka vanhemman sisällä kuplii.

Minulle isyys on antanut ymmärrystä ja armollisuutta. Ei pelkästään omia, vaan myös omien vanhempien vajavaisuuksia kohtaan. Olen ymmärtänyt itse isänä oman isäni käyttäytymisen ja virheet. Hän ei juonut liikaa siksi, että halusi olla minulle paha, vaan siksi, koska hänellä oli alkoholiongelma. Tiedän, että hän on kokenut ja kokee valtavaa syyllisyyttä tekemistään asioista ja tekemättä jättämistään asioista.

Loppujen lopuksi, hänkin on aina halunnut olla parempi isä. Rakkauden suhteen paremmuudella tai huonommuudella ei ole väliä. Rakkaus lapseen on ehtymätön ja vaikka sitä vanhempana tulee käyttäytyneeksi välillä kohtuuttoman huonosti, niin se ei ole siksi, että ei rakastaisi, vaan enemmän siksi, että ei sillä hetkellä kykene parempaan. Siitä ajatuksesta syntyy armo ja anteeksiantaminen.

Minulla on hyvä isä. Hän antoi minulle rakkautta, syliä ja turvaa ollessani lapsi. Hän loi myös pelkoa, surua ja turvattomuutta, mutta häntä ei silloin ohjannut välinpitämättömyys tai rakkaudettomuus, vaan alkava alkoholismi ja syvä sisäinen ahdistus.

Minä olen eronnut molemmista lasteni äideistä. Suhde lapsiini ei ole katkennut koskaan. Varmasti olen eroillani rikkonut jotain lasteni maailmankuvasta, mutta olen myös antanut paljon tilalle. Eroisänä tulee varmasti kompensoitua menetettyä aikaa lasteni seurassa yrittämällä vähän liikaa, mutta annan senkin itselleni anteeksi. En ole lähellekään täydellinen isä, mutta lapsilleni olen ainoa oikea ja varmasti ihan riittävä.

Minä olen hyvä isä. Annan lapsilleni rakkautta, syliä, turvaa ja läsnäoloani. Teen kaikkeni, jotta lasteni ei tarvitsisi kohdata kotona ollessaan pelkoa, turvattomuutta tai huomioimattomuutta. Koska Eihän mikään muutu siitä hetkestä, kun lapsi makaa heti synnyttyään isän paidan alla, iho ihoa vasten, hakien lämpöä, rakkautta ja turvaa.

Sitähän ihminen hakee ja tarvitsee kohdusta hautaan saakka.

Hyvää tulevaa isänpäivää minulle ja maailman kaikille isille. Vaikka meistä ei moni voitakaan ”Vuoden isä” -palkintoa, niin olemme silti sitä lapsillemme.

 

Teksti on omistettu kaikille lapsensa menettäneille ja isille, jotka eivät saa omasta halustaan huolimatta, syystä tai toisesta, olla lastensa kanssa. En voi edes kuvitella, että kuinka pahalta se tuntuu.