Sinkkuelämää

Suomessa on sinkkuja enemmän kuin koskaan. Niitä vyöryy esiin suurten yliopistokaupunkien uumenista ja kuolevien pikkukylien pirteistä. Sinkkuus ei ole enää häpeällinen asia niin kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, jolloin yli 24-vuotiaille naimattomille ja lapsettomille oli olemassa vanhanpojan ja vanhanpiian vero. Nykypäivään sijoitettuna tuolla verolla paikkaisi valtionbudjetin alijäämän helposti. Ei tarvittaisi mitään kilpailukykysopimusta.

Sinkkuus ei ole enää merkki huonosta pariutumistaidosta. Osa sinkuista haluaa pysyä sinkkuna ja osa etsii rauhassa sitä oikeaa, jonka kanssa tuntuisi miellyttävältä aloittaa parisuhde. Ehkä vieläkin, varsinkin vanhemmissa sukupolvissa, elää olettamus, että jokaisen on jossakin vaiheessa löydettävä joku. Kuinka moni yksinelävä onkaan saanut kuulla, että oletko liian nirso vai mistä kiikastaa. Sehän alkaa pian biologinen kello tikittää. Pitkään kestänyttä sinkkuutta pidetään vammana, joka pitää parantaa, vaikka sitten hankkiutumalla huonoon parisuhteeseen.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli artikkeli, joka käsitteli sinkkuutta. Toimittaja Hanna Syrjälän jutussa, toimittaja-juontaja Mia Halonen kertoi ajatelmiaan. Hän toteaa muun muassa, että Suomessa oli vielä sotien jälkeenkin kiire perustaa perheet ja rakentaa talot. Moni otti siinä tilanteessa lähes kenet tahansa. Siinä ei jääty odottamaan, että se oikea tulee jossakin kohtaa vastaan.

Ajat ovat muuttuneet. Varmasti on vieläkin ihmisiä, jotka ottavat lähes kenet tahansa jos vaihtoehtona on olla yksin. Surullistahan se on, sillä se johtaa huonoon parisuhteeseen ja onnettomaan elämään. On puhuttu, että nykyään on liiankin kovat kriteerit etsitylle puolisolle, mutta onko se kuitenkaan niin. Onko kuitenkin parempi odottaa sitä itselle sopivaa, kuin sännätä suhteeseen jonkun sinnepäin olevan kanssa. Vanha viisaus kuuluu, että mielummin yksin kuin huonossa tai keskinkertaisessa parisuhteessa.

Toki on niin, miten Mia Halonenkin Hesarin jutussa mainitsee, että odotetaan sitä unelmien puolisoa, jota ei ole edes oikeasti olemassa. Halosen mielestä vaatimuslistaa on syytä karsia. Jos puolison kanssa ei pääse keskustelussa odotetulle tasolle, niin keskustella voi vaikka ystävien kanssa. Tai jos puoliso ei ole kiinnostunut täysin samoista asioista, niin harrastaa voi ystävien kanssa. Halonen jatkaa, että ainoastaan seksin on syytä toimia, koska sitä harrastetaan yleensä vain oman kumppanin kanssa.

Tai voihan sitä ystävyys joskus karata käsistä tai parisuhde olla hyvin salliva.

Suomessa on noloa yrittää aktiivisesti löytää kumppani. Sitäkin häpeillään, että tarvitsee toista ihmistä, kulttuurina kun on, että yksin pitäisi pärjätä. Näin asiaa pohtii Mia Halonen. Olen asiasta osittain samaa mieltä. Meitä vaivaa asiassa kuin asiassa yksinpärjäämisen pakko. Siitä pakosta olisi syytä luopua. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Siinä ei pitäisi olla mitään häpeällistä, että etsii aktiivisesti itselle puolisoa ja myöntää rehellisesti, että tarvitsee ja haluaa toista ihmistä. Mutta ei siinäkään ole mitään häpeällistä, että ei halua vakituisesti viereensä ketään toista ihmistä. Toisen ihmisen kosketusta on ihan sallittua hakea vain hetkeksi aikaa.

Sinkkuus on minulle vaikea aihe kirjoitettavaksi. Jokaiseen tekstiin olisi syytä olla omaa kokemusta. Minun sinkkuajoillani ei paksua kirjaa kirjoita. Kysyin kerran kaikkitietävältä ystävältäni, että mistä sinkun tunnistaa baarissa. Hän vastasi, että sinkku on hän, johon ei meinaa millään saada kontaktia. Pitkään parisuhteessa olleen tunnistaa siitä, että hän on jo vessassa valmiiksi odottamassa, että kuka tahansa koskettaisi. Naispuolinen sinkkuystäväni allekirjoitti kärjistyksen, sillä lähes jokainen baarissa kontaktia hänen kanssaan hakeva paljastuu lopulta varatuksi. Ehkä he ovat juurikin niitä, jotka ovat sännänneet parisuhteeseen jonkun sinnepäin olevan kanssa ja kosketuksen kaipuussa hakevat kosketusta.

Mia Halonen toteaa, että varatut eivät käsitä, millaista on mennä joka ilta yksin nukkumaan ja joka aamu herätä yksin. Kun sellaisia öitä on tuhansia, kasvaa kosketuksen kaipuu suureksi.

Ihmisen iho kaipaa toisen ihmisen ihoa. Onneksi siihen on olemassa lääke. Toinen ihminen. Se johtaako ensimmäinen kosketus parisuhteeseen vai johonkin lyhytkestoisempaan ei ole merkityksellistä. Itselläni ne ovat useimmiten johtaneet parisuhteeseen. Merkityksellistä on se, että ihminen saa kosketuksen. Se on elämän kantavimpia voimia. Se, että olemmeko parisuhteessa vai olemmeko sinkkuja, ei muuta sitä tosiasiaa, että kosketuksen kaipuumme on suurta. Onneksi voimme valita itse, haluammeko kosketuksen ympärille parisuhteen vai emme. Parisuhteessa se on ehkä helpompi toteuttaa ja on syytäkin toteuttaa. Miksi me muuten sellaiseen olemme edes ryhtyneet?

Kysyn vielä kysymyksen uudestaan tähän lopuksi. Jos emme parisuhteessa kosketa toisiamme, niin miksi me olemme sellaiseen edes ryhtyneet?