Varoitus: Teksti ei sovellu luettavaksi vakavuustraumasta kärsiville eikä heille, jotka haluavat elää kirjaimellisesti vakavassa parisuhteessa. 

Minulla on trauma. Sinkkutrauma. Se paljastui yllättäen, kun sain lukijaltani viestin, jossa hän toivoi kirjoitusta sinkkuudesta. Ei tullut sanaakaan paperille. Yritin kyllä verisesti. Verisesti siksi, koska samalla, kun yritin pusertaa sinkkusanoja sisältäni, raavin huomaamattani ihossani olleen näppylän auki. Voit lukea tämän vertauskuvana sinkkutrauman puhkeamiselle.

Miten sinkkusanoja olisi voinutkaan tulla ulos. Tällaiselta krooniselta parisuhteilijalta, joka on liidellyt suhteesta suhteeseen kuin kukasta kukkaan surraava mehiläinen tai avioliitosta avioliittoon ponnistava nousuhumalainen Matti Nykänen. Vuonna 2003 kokeilin viikon sinkkukautta. Eihän siitä mitään tullut. Läheisriippuvuus juoksutti minut yökerhoon. Siellä nopea kylkimyyry baaritiskiin nojanneeseen naiseen ja se sama tarina. Ensin nojaillaan ilta toisiinsa. Sen jälkeen ollaan kuukausi päällekkäin. Pian tungetaan kahden asunnon tavarat yhteen asuntoon. Mennään naimisiin. Tehdään lapsi. Lakataan nukkumasta ja olemasta päällekkäin. Annetaan periksi. Erotaan. Vähän ennen eroa tulee paniikki. Apua, sinkkuus uhkaa! Nopeasti yökerhoon, sillä parisuhde on kuin vessapaperirulla, uusi pitää olla jo valmiina käsillä, kun vanha on lopuillaan.

Vaikka sairastankin kroonista parisuhdetautia, niin toisinaan sitä tulee sinkkumielitekoja. Vähän niin kuin kesken arkisen sohvaillan alkaa tehdä mieli Pätkis-jäätelöä. Sitä alkaa miettiä, että olisipa mukava olla viikon sinkku. Olisi vessa koko aamun vapaana. Voisi nukkua leveästi sängyllä ja heilutella jalkoja niin paljon kuin huvittaa. Katsoa aikuisviihdettä pelkäämättä, että jää siitä kiinni. Harrastaa tuntemattoman kanssa seksiä pelkäämättä, että jää siitä kiinni. Ottaa ärrältä kahvia sinkkumukiin. Työntää Cittarissa sinkkukärryjä katse harhaillen suhdekärryjä kuljettavia kohti, koska heiltä saattaa saada kauniin katseen takaisinkin. Hankkia kissa tai kaksi. Ja pääsisi Tinderiin.

Minä olen syvästi kiinnostunut Tinderistä. Paikka, johon haluaisin tutustua, mutta en tohdi. Vähän niin kuin lapsena kotipaikkakunnallani Tikkakoskella. Halusin muuttaa Tampereelle, koska siellä olisi Särkänniemi ja ihmisiä, joita ei tuntisi. Mutta enhän minä voinut muuttaa. Ehkä Tinderille kävisi kuten Tampereelle. Muutettuani vihdoin sinne, minne olin aina haaveillut, haave lakkasi olemasta ja toteutuma oli haavetta pienempi. Ehkä kaipaammekin oman pään sisään rakennettuun illuusioon, jota ei oikeasti ole edes olemassa. Ehkä Tinder on minulle aikuisiän Tampere.

Sitä paitsi, olen luotettavalta lähteeltä kuullut, että Tinderissä on lähinnä parisuhteilijoita, jotka pitävät Tinderiä lelukauppanaan. Aivan kuten homobaari, jossa on vain trendikkäitä heteroita, jotka haluavat käydä homobaareissa, tai hoitsujen bileet, jossa tapaa lähinnä vain hoidon tarpeessa olevia insinööriopiskelijoita. Ihmiset eivät millään halua pysyä omissa karsinoissaan. Meidän parisuhteilijoiden on pakko pilata kaikki energiset sinkkupaikatkin parisuhdeangsteissamme. Voi meitä.

Ei siinä mitään pahaa ole. Antaa sinkkumieliteoille paikka ajatuksissa. Siinä vaiheessa, kun alkaa sensuroida omia ajatuksiaan, ollaan jo syvällä itsensäkieltämisen viidakossa. Kaikkihan meistä toisinaan kaipaa sinne, missä ei ole. Se kuuluu ihmisyyteen. Ehkä sinkkutraumani saattaa helpottua ajan myötä, kun annan sinkkumieliteoilleni ajatuksissani vallan. Ehkäpä sen jälkeen, kun olen käsitellyt sinkkutraumani, osaan puhua sinkuille änkyttämättä, kirjoittaa sinkkuudesta tekstin ja olla esittämättä heistä stereotyyppisiä luonnehdintoja.

Matkalla on hyvä olla. Mennä eteenpäin. Kiirehtimättä. Katsellen maisemia. Nähdä se kaikki maailman kauneus, joka on vain nähtävissä. Ja paljon sitä onkin. Pitää vain suunnata katse kauneutta kohti. Minä haluan matkustaa jonkun kanssa. Nähdä maailman kauneuden toisenkin silmistä. Jakaa yhteistä kauneutta. Mennä eteenpäin. Kiirehtimättä. Hyvä matka on kuin siinä Atomirotta-bändin Aurinkoon biisissä: ”Hanibani hyppää autoon, ajetaan aurinkoon, Pariisissa pieni tauko, napataan deux Pernod, jos loketit sattuu loppuun, pari pankkii ryöstetään, sitten elämämme loppuun, toisiamme työstetään.”

Ja kaiken se yhteisen matkan, parisuhteen, minkä nimen sille ikinä haluamme antaakaan, maailmaa voi toisinaan katsella silmät suljettuina ja nähdä asioita, joita ei silmät avoinna matkustaessaan voi nähdä. Mieli on vapaa, ajatus on vapaa ja yhteinen matka kulkee kauniimpana kuin koskaan ja uusia vessapaperirullia löytää siitä viereltä, ei tarvitse ulkopuolelta lähteä niitä hakemaan ja sinkkutraumakin jää pelkäksi merkinnäksi sairauskertomukseen. 

Ei kai tämän sen vakavampaa tarvitse olla. 

X