Sisäinen runkkari

Jokaisessa meissä asuu sisäisen sankarin lisäksi sisäinen runkkari. Onnellisia ovat he, jotka sen sisältään löytävät ja maailmalle tunnustavat. Keskityn tässä kirjoituksessa tuohon jälkimmäiseen ihmisen sisältä löytyvään piirteeseen. Sisäisen runkkarin itsestään löytänyt ihminen ymmärtää, että sankaruuden tavoitteleminen jokaisessa elämän osa-alueessa johtaa ennenaikaiseen uupumiseen.

Vanhempana sisäisen runkkarin piilossa pitävä ei koskaan tunne olevansa riittävän hyvä vanhempi, vaan potee syyllisyyttä vajaavaisuudestaan. Samoin käy puolisona olemisen osalta. Sitä yrittää olla puolisolleen täydellinen vaimo, mies, puoliso tai mikä ikinä. Parisuhdeoppaista ja tietämättömien amatöörien kirjoittamista rakkausblogeista haetaan ohjeita ja tukea omaan parisuhteeseen. Mikään ei tunnu olevan riittävästi, vaan mieltä kalvaa tunne, että kaikki muut ovat parempia vanhempia ja parempia puolisoita.

Ääni, joka vaatii koko ajan suorittamaan ja tuntemaan syyllisyyttä suorittamattomuudesta johtaa tilanteeseen, jossa aamuisin herää jo valmiina uupuneena ajatuksesta, että tänäänkin kaikki on tehtävä täydellisen hyvin. Pitää antaa aikaa lapselle, puolisolle, työnantajalle, sukulaisille ja ystäville. Jos joku jää ilman huomiota, pitää kokea syyllisyyttä. Paitsi jos se, joka jää ilman huomiota on elämän tärkein ihminen eli itse.

Vaativuus itseä kohtaan johtaa vaativuuden muita kohtaan. Arki koostuu enemmän asioista, jotka voisi tehdä vieläkin vähän paremmin kuin asioista, jotka ovat jo tarpeeksi hyvin. Sankaruus kun ei synny synnyttämättä ja suotittamatta. Olemme sisäistäneet valheellisen amerikkalaisen unelman, jossa jokainen voi halutessaan olla mitä tahansa ja me haluamme olla yhtä aikaa ihan kaikkea. Pian tuleekin hetki elämästä, jolloin huomaa menettäneen yhteyteden itseensä, kun on yrittänyt koko ajan niin helvetin paljon. Juossut kierroksen aloittaakseen saman kierroksen taas alusta. Matkan, jossa maaliviiva ei tule ehkä koskaan vastaan.

Ääni, joka vaatii olemaan koko ajan enemmän ei tule ulkopuolelta. Se on oma ääni, jota kuuntelee kyseenalaistamasta sitä laisinkaan. Se on ääni, jota on ehkä sivusta kuunnellut ja hiljalleen mallioppinut kuuntelemaan itsekin. Ääni sanoo, että sinä et riitä, sinun pitää olla vieläkin enemmän ja sitten kun olet enemmän, ääni vaatii olemaan vieläkin enemmän. Koskaan et ole tarpeeksi. Vähän niin kuin markkinatalous, joka koko ajan vaatii ostamaan vähän lisää niitäkin asioita, joita ei oikeasti tarvitse.  Ääni, joka ei koskaan lakkaa vaatimasta, paitsi jos sitä uskaltaa lakata kuuntelemasta.

Se tarvitseekin sitten sisäisen runkkarin manaamista itsestä esille. Sisäinen runkkari on ihminen, joka uskaltaa olla toisinaan vähän vajaa. Ihminen, joka vetelee mutkia suoriksi ja näyttää persettä jatkuvalle riittämättömyyden tunteelle. Ei jatkuvasti yritä olla jotain enemmän jonkun toisen silmissä. Ei siivoa kotia putipuhtaaksi sukulaisten tullessa kylään. Ei syyllisty siitä, että kahlailee somea läpi leikkiessään lapsensa kanssa leikkipuistossa. Ei täytä ”näin onnistut täydellisesti parisuhteessasi” artikkelin jokaista kohtaa. Jääkin joskus katsomaan sohvalle Netflixiä kuntosalille lähtemisen sijaan. Antaa edes hetkittäin vain olla ja antaa ajan liikkua hiljaa ympärillään ilman mitään tavoitteita tai päämäärää.

Sisäinen runkkari tietää tekevänsä joskus asiansa päin helvettiä. Hän tietää olevansa välillä poissaoleva lapsilleen ja puolisolleen. Hän ostaa toisinaan tulotasoonsa nähden aivan liian kalliin viinipullon ja saattaa juoda lasillisen jopa arki-iltana, kokematta itseään alkoholiongelmaiseksi tai syyllistämästä itseään huonoksi ihmiseksi. Sisäinen runkkari ei jaksa aina olla korrekti tai luku kultaisen käytöksen oppikirjasta.

Sisäinen runkkarius on elämän rajallisuuden ymmärtämistä. Sen tavoittanut tietää, että sillä ei oikeasti ole mitään väliä, kiiltääkö vessan hana anopin pestessä vierailunsa aikana käsiään sen alla. Kukaan ei oikeasti edes huomaa sitä. Se on vain äänen, joka vaatii joka tilanteessa olevaa täydellisyyttä, aikaansaannosta. Äänen, joka on hyvä välillä vaientaa. Jos sen antaa huutaa korvan juuressa koko ajan käskyjään, niin elämästä tulee aivan sietämättömän raskasta eikä elämän tarkoitus ole olla sietämättömän raskasta.

Haluan loppuun siteerata erästä suomalaista miesartistia hieman sanoja muunnellen ja todeta, että me olemme runkkareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Joten miksi emme antaisi sen ihan reilusti näkyä, kun se jokaisen meistä sisällä on. Sisäinen sankari kaivautuu kyllä tarvittaessa meistä esiin, mutta olemme ihmisinä valheellisia, jos peitämme väkisin sisäisen runkkarimme itsestämme. Voiko itseään ja toista ihmistä enää enempää rakastaa kuin sallimalla vajaavaisuutemme näkyä?

Olkaamme siis kaiken muun lisäksi myös runkkareita toisillemme ja ennen kaikkea itsellemme.