Havaintoja parisuhteesta

”Suhdetta varjosti se että miehellä oli perhe”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Kello on kaksi yöllä ja kuuntelen naapuripariskunnan parisuhdekriisiä. Huutoa ja tavaroiden viskelyä. Viime yönä neljän aikaan soitin poliisit rauhoittamaan tilanteen. Mietiskelen tässä, mikä ihme saa ihmiset pysymään yhdessä ja sietämään toiselta mitä hirveämpää käytöstä.

Olen minäkin elämässäni huutanut itku kurkussa rumia sanoja toiselle. Heitellyt tavaroita ja käyttäytynut rumasti. Yllättäen kaikki nuo suhteet ovat päättyneet jossakin vaiheessa, näin jälkikäteen ajateltuna, liian myöhään.

Tästä päästäänkin aasinsiltaa pitkin viimeisimpään suhteeseen, joka loppui, vaikka rakkautta oli molemmin puolin edelleen äärettömästi jäljellä, eikä muutaman vuoden yhdessäolon aikana tarvinnut huutaa toiselle. Asiat käsiteltiin puhumalla, ymmärrettiin toistemme näkemykset, eikä tuomittu toistemme tekemisiä. Nautittiin toisistamme, keskityttiin toisiimme ja tehtiin asioita yhdessä.

Täydellinen tämäkään suhde ei toki ollut, vaan suhdetta varjosti se, että suhde pidettiin salassa, koska miehellä oli jo perhe.

Viimein vaimo ja lapset voitti, minä hävisin ja nuolen nyt haavojani. Olihan se toki arvattavissa jo alusta saakka. Monta kertaa nostin asian pöydälle, mutta kun oli niin ihanaa, ei osannut päästää irti. Kerta toisensa jälkeen yritin, mutta niin vaan palasin aina takaisin, kun ikävä toisen lähelle oli liian kova.

Palasin, vaikka tiesin suhteen satuttavan ja vievän aivan liikaa voimia elämästä. Mutta niin teki vaimokin, tiesi suhteesta, eli vierellä ja jatkaa matkaa edelleen.

Suhde loppui tänä syksynä, kun aika oli vihdoin kypsä. Ei siihen ollut mitään yksiselitteistä syytä, mitta taisi vaan tulla täyteen. Nyt tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että eropäätös pitää ja minä olen valmis jatkamaan elämääni omaa polkuani pitkin. Askel on jollakin tapaa kevyt, vaikka kyllä eteen on sattunut kiviä, joihin varvas on osunut turhankin kipeästi. Mutta kun polkua kulkee rauhallisesti eteenpäin, ehkäpä vastaantulevat kivetkin pienenee, tai ainakin niitä osaa varoa.

Niin sitä ihminen oppii kokeilemalla! Lapsena kokeilin onko hellanlevy kuuma, vaikka vanhemmat olivat varoittaneet kämmenen polttamisesta useita kertoja. Nyt kokeilin, voisiko varattu mies tuoda onnea, vaikka sellaisestakin on varoiteltu lähes miljoona kertaa. Nyt tiedän että ei voi, ainakaan siinä määrin, mitä haluan ja tarvitsen.

Ja nyt päästään taas sen alkuperäisen kysymyksen pariin – mikä saa ihmiset pysymään yhdessä? En tiedä! Itsekin tiesin suhteen alusta asti, että mies ei aio jättää perhettään ja silti astuin mukaan soppaan.

Miksi sitten vaimo sietää tilannetta, vaikka on vähintäänkin nöyryytetyssä asemassa? Ja tämä ei ole ainoastaan minun, toisen naisen mielipide, myös vaimo itse on tilanteensa minulle noilla sanoilla kuvannut.

Ehkä toimiva parisuhde on sellainen, jossa ihminen osaa määrittää sen, mikä riittää ja mikä ei. Minulle ei riittänyt toisen naisen asema, vaikka olisinhan voinut saada ns. kermat kakun päältä ja hoitanut muun arkisen elämän itsekseni. Hetken tuokin järjestely riitti tuottamaan hurjan määrän onnea, mutta pidemmän päälle onni hälveni ja muuttui tuskaksi.

Katkera en tästä matkasta ole, olihan se täynnä paljon onnellisia hetkiä ja ikimuistoisia kokemuksia. Toki koen surua siitä, etten päässyt koskaan kokemaan, olisiko se rakkauden ja hyvän olon määrä kantanut oikeaksi parisuhteeksi saakka.

Ehkä tälläkin kaikella on tarkoituksensa – se jää nähtäväksi.”

X