Sulkia isien hattuihin

Ihan tavallinen arkipäivä. Seison bussipysäkillä mukanani rattaissa istuva puolitoistavuotias tyttäreni. Viereen tulee hymyilevä rouva todeten, että onpa ihanaa huomata isänkin viettävän aikaa lapsen kanssa. Tämä ei ole ainoa kerta kun olen törmännyt isänä tähän. Aivan normaali ja itsestäänselvä vanhemmuus katsotaan sankarilliseksi, koska olen mies.

Olen itsekin jäänyt vanhoillisuudesta housut joskus kiinni. Eräässä tv-ohjelmassa puhunut suomalainen miesartisti kertoi pikkulapsiarjestaan. Hän sanoi valvovansa öisin huonosti nukkuvan vauvan kanssa samalla kun muutenkin katselisi televisiosta NHL-jääkiekkoa. Huomasin ajattelevani, että onpa hienoa ja huomaavaista olla lapsensa kanssa ja antaa vaimon nukkua. Mitä jos samaa asiaa olisi ollut puhumassa äiti? Olisiko itsestäänselvää, että äiti valvoo huonosti nukkuvan lapsensa kanssa? Sehän nyt vain kuuluu äitiyteen, joka pitää vain hoitaa. Ei siitä äiti ylimääräisiä sulkia hattuunsa saa, kuten isä, joka kertoo tekevänsä samaa.

Myönnän sen itsekin rehellisesti. Koen olevani törkeän hyvä vanhempi, kun hoidan yksin arkea tyttärieni kanssa. Odotan vuolaita kiitossanoja siitä, että hoidan vanhemmuudesta oman osuuteni. Ajattelutapa on tiukassa yhteiskunnassa. Kotiin lapsensa kanssa jäävä mies saa harteilleen sankariviitan. Kotiin lapsensa kanssa jäävä nainen on itsestäänselvyys. Huonosti nukkuvan lapsen kanssa valvova mies saa osakseen ihailevia ajatuksia. Nainen virtuaalisia jaksuhaleja.

Vai onko olemassa äideillä paljon kokemuksia siitä, että heille ollaan kaupungilla, puistoissa tai kahviloissa tultu sanomaan, että onpa hienoa nähdä hänen viettävän aikaa lapsensa kanssa? Tai katsottu ihaillen äidin sanoessa, että on taas valvonut yön lapsen kanssa? Väittäisin, että näitä esimerkkejä ei juurikaan ole. Isälle hyvään ja kehuttavaan vanhemmuuteen tuntuu riittävän, että käy viikonloppuisin tekemässä lapsen kanssa hiekkalaatikolla muutaman hiekkakakun.

Sama asenne näkyy joskus sanoissa, jota tulemme ajattelematta käyttäneeksi. Eroperheen isältä kysytään usein, että milloin lapsi on tulossa hänelle hoitoon? Eihän lapsi ole hoitoon tulossa, vaan asumaan toiseen kotiinsa. Puhumattakaan asenteesta ihan sellaisenkin perheen sisällä, jossa äiti ja isä asuvat samassa osoitteessa. Olen kuullut, että äidin lähtiessä ulos mietitään sitä, että kuka hoitaa sillä aikaa lapsia? Isän lähdettyä ulos, ei mietitä, sillä onhan lapsella äiti.

Tasa-arvostahan tässä kaikessa on kyse. Suhtaudutaanko äitiin ja isään vanhempina tasa-arvoisesti vai onko toinen lähtökohtaisesti enemmän vanhempi kuin toinen? Isä, joka hoitaa tasavertaisesti tonttinsa lapsensa kanssa ei ole sankari, vaan toinen vanhempi. Ei siinä pitäisi olla mitään sen ylevämpää ja sankarillisempaa kuin äidin hoitaessa oman tonttinsa. Jos mies nostetaan jalustalle sen vuoksi, että hän tekee sen mitä kuuluukin tehdä, niin aika monta naista ja äitiä on nostamatta samasta syystä jalustalle.

Kyllähän kuitenkin useimmissa tapaukissa on niin, että se sankari on aivan joku muu kuin toisinaan lapsen arkeen osallistuva isä. Nainen, äiti, joka hoitaa hiljaisuudessa kaikki samat asiat ja usein paljon enemmänkin kuin irtopisteet keräävä sankari-isä.