Havaintoja parisuhteesta

”Sun isä sairastui sen takia kun häpeää sua”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Oman tyttäreni kiusaaminen alkoi hänen parhaiden ystävien toimesta, yhtenä tekijänä oli yhden tytön äiti. Yksi opettajakin tähän syrjintään saatiin mukaan. Siitä tein itse lopun. Tähän opettajaan kykenin vaikuttamaan mutta näihin tuttuihin teinityttöihin en, heidän vanhempien mielestä se kaikki oli ihan ok.

Se on julmaa kun parhaat ystävät kääntyvät vastaan kun yksi ei halua harrastaa samaa kuin he ja alkaa kiinnostua myös vastakkaisesta sukupuolesta. Kaikenhuipuksi jos sattuu olemaan muutama ystävä joka ei ole kantasuomalainen, niin syvissä vesissä mennään.

Eihän oikea ystävä vaadi valitsemaan ”vain minä ja samat harrastukset kuin minulla tai sitten ei olla ystäviä?” Se henkinen väkivalta oli ihan hirveää, kouluarvosanatkin siinä hieman laskivat ja sehän oli täydellisyyteen hipovalle teinille ihan hirveää.

Jossain niiden huora, huomiohuora, mamujenhuora, sun äiti häpeää sua, sun isä sairastui sen takia kun häpeää sua, puhumattakaan viesteistä jotka koskivat ulkonäköä. Viestit luki kuitenkin minun herkkä 15-vuotias jonka isä oli vakavasti juuri sairastunut. Lapseni veti vain tiukempaan ison mustan hupparin huppua päähän ja iltaisin itki ja tanssi, että jaksaisi aamulla taas näyttää välinpitättömältä.

Kyllä minä sydän verta vuotaen pakotin hänet useana aamuna kouluun. Illalla sitten kun lapseni itki minun sylissä, mietin että miksi pakotan? Enkä voi vieläkään kylliksi kiittää niitä muutamaa luokan poikaa jotka vetivät minun tyttären suojaansa. Ja ehkä jopa karskisti tälle tyttöjengille ilmoitti että jos ei lopu vittuilu ja kiusaaminen niin he aloittavat sitten.

Eihän uhkailu ikinä oikein ole mutta en jaksanut sanoa siihen mitään. Pikku hiljaa viime kesänä, muutaman rinnalla pysyneen ystävän avulla ja näiden poikien avulla aloin saamaan sen elämänjanoisen lapseni takaisin ja hupparin huppukin väistyi ja muutkin näkivät taas lapseni kasvot.

Samaan aikaan minun puoliso makasi teho-osastolla vakavasti sairastuneena, itse olin niin väsynyt että en jaksanut edes itkeä, yritin vaan selviytyä. Välillä olen miettinyt että jos tytär ei olisi puhunut minulle niin paljoin ja avoimesti niin olisiko hän nykyään se joka on?

En minä aina olisi jaksanut niitä ongelmia kun koko elämä oli yhtä ongelmaa mutta eipä tässä elämässä taida saada kaikkea valita, asenteen voi valita, vaikkei sekään helppoa aina ole. Mieletön klisee mutta pitää paikkansa vaikka ei kukaan jaksa aina ajatella positiivisesti.

Nyt tänä syksynä yksi näistä *pelastavista* pojista tuli käymään meillä ensimmäistä kertaa, se oli hämmentävää. Kuiskasin hänelle vain kiitos ja hän ujosti hymyillen sanoi että tietenkin. Kesän aikana myös yksi näistä kiusaajista yritti ottaa yhteyttä, lapseni meni täysin paniikkiin ja kysyi että onko hänen pakko sopia ja nähdä? Sanoin että ei ole pakko nähdä. Hän esti tämän tytön, en tiedä oliko se oikein vai väärin? Ehkä voi olla helpompi jatkaa matkaa jos antaa anteeksi tai sitten ei?

En minä tiedä, mutta ne arvet jotka nämä tytöt aiheuttivat, on kyllä syvällä. Elämän kriisissä tai ilman kriisiä, kun parhaat ystävät kääntävät selkänsä ja puukottavat porukalla selkään niin en tiedä onko pakko enään olla ystävä ikinä? Tai kiusaajan kanssa muutenkaan, voiko ikinä enään luottaa ettei ystävä puukota selkään seuraavan tilanteen osuessa kohdalle.

Kolmen teinin äitinä tiedän että teinit osaavat olla ihan hirveitä välillä toisilleen, mutta jos vanhemmat tukevat lastensa kiusaamista, niin onhan se helvetin väärin. Liian paljon on aikuisia jotka oikeuttavat jollain syyllä oman ilkeilyn.”

 

Lue myös

X