Suomalainen kestää paremmin solvaavia kuin rakastavia sanoja
Onhan siinä jotain epäilyttävää jos kertoo rakastavansa päivittäin. Jos puhuu rakkausihmisestään kauniita lauseita käyttäen. Kyllä pitäisi hälyytyskellojen soida.
Näin olen kuullut ihmisen sanovan. Toinen on kompannut, että jos sanoo rakkausihmiselleen minä rakastan sinua päivittäin niin se on karmivaa.
Julkinen rakkauspuhe se vasta etovaa onkin. Siirapiksi sitä kutsutaan. Miksi sitä pitää rakkauttaan julkisesti hehkuttaa? Niin moni ajattelee ja kysyy.
Surullista.
Luin erään terapeutin haastattelusta hänen kokemuksiaan suomalaisista pariskunnista. Hän väittää, että suomalainen kestää enemmän solvauspuhetta kuin rakkauspuhetta. Rakkauspuheen kuuleminen on vaivaannuttavaa, mutta solvauspuheen normaalia.
Sellaisessa kulttuurissa me elämme.
Yleisin kuulemani lause puhuttaessa julkisesta rakkauspuheesta kahden ihmisen välillä on että ”ei tule kestämään”. Miettikää kuinka perusnegatiivista ja aggressiiviista retoriikkaa! Lause sisältää jopa toiveen siitä, että toivottavasti tuo kaikki loppuisi.
Kateudestahan osa tuosta kaikesta kumpuaa. Omassa elämässä kukaan ei kerro kauniita asioita itsestään ja sitä on vaikea kuulla ulkopuoleltakaan. Kaikilla kun pitäisi olla yhtä tasaisen tappavaa kuin itsellä on. Helpompi alkaa vähätellä muiden onnea ja jopa vaientamaan sen ääntä kuin lähteä itse kulkemaan kohti onnellisempaa tulevaisuutta.
Minä rakastan sokeria. Minä rakastan kauniita sanoja. Minä ihailen ihmisiä jotka julkisesti hehkuttavat puolisoitaan. Rakkaus ei saa olla ääni joka pitää vaientaa. Siitä pitää puhua suurin kirjaimin. Ne ulkopuoliset joille sen kuunteleminen on liian vaikeaa sulkekoon korvansa.
Käytän rakkaus sanaa ja rakastaa verbiä päivittäin. Sitä ei voi käyttää liikaa. Eiköhän suurempi ongelma tässä yhteiskunnassa ole se, että sanaa ei käytetä ollenkaan. Jos joku tulee tähän väliin puhumaan kultaisesta keskitiestä, niin se on tylsin tie jota pitkin ihminen voi elämässään kulkea.
Joten rakastakaa. Rakastakaa niin että naapuritkin kuulee!
Kommentit
Häpeä. Siinä sanalla sanoen yksi iso syy tässä ja niin monisyisesti, ettei sitä ensin itsekään tajunnut. Häpeä on meillä niin kasvatuksessa kulkeva luihin ja ytimiin valettu malli, että siitä irtipäästäminen toki ensin vaatii sen tajuamisen ja sitten oman itsen työstämisen. Tämän sanottua voikin todeta, että isolla osalla se vie aikaa ja kaipa ensimmäinen koetinkivi on ihan se, ettei todeta itsesään muka olevan mitään vikaa. (Niin sellaista ihmistähän ei olekaan.)
Häpeä ulottaa lonkeronsa myös rakkauden vastaanottamiseen. Se vaikeuttaa sitä huomattavasti. Häpeä estää meitä menemästä toisen lähelle, koska itsensä avaaminen on kivuliasta, toisen reaktiota kun ei ikinä voi tietää – tämä se pohjimmainen ja yksinkertaistettu asia. Se, että osoittaa avoimesti toiselle rakkautensa ja kertoo sen, altistaa häpeänkokemukselle ja ehkä hylkäämisajatukselle (vaikkei olisi todellinen, ihmismieli on siitä kummallinen) joten se on ikään kuin helpompi jättää sanomatta – on ikään kuin turvassa. Silti suhteen syvällä tasolla toimiminen edellyttää tunneyhteyttä ja sitä ei synny arkisia asioita tekemällä ja jakamalla. Se syntyy jakamalla oman itsensä syvin olemus, ne kipeätkin asiat. Ja tämä jos mikä ON suomalaiselle vaikeaa ainakin. Mutta, kun aloittaa jostain, ah miten se vapauttaa. Ja vapauttaa rakastamaan ja vastaanottamaan aitoa rakkautta.
Kommentit
Häpeä. Siinä sanalla sanoen yksi iso syy tässä ja niin monisyisesti, ettei sitä ensin itsekään tajunnut. Häpeä on meillä niin kasvatuksessa kulkeva luihin ja ytimiin valettu malli, että siitä irtipäästäminen toki ensin vaatii sen tajuamisen ja sitten oman itsen työstämisen. Tämän sanottua voikin todeta, että isolla osalla se vie aikaa ja kaipa ensimmäinen koetinkivi on ihan se, ettei todeta itsesään muka olevan mitään vikaa. (Niin sellaista ihmistähän ei olekaan.)
Häpeä ulottaa lonkeronsa myös rakkauden vastaanottamiseen. Se vaikeuttaa sitä huomattavasti. Häpeä estää meitä menemästä toisen lähelle, koska itsensä avaaminen on kivuliasta, toisen reaktiota kun ei ikinä voi tietää – tämä se pohjimmainen ja yksinkertaistettu asia. Se, että osoittaa avoimesti toiselle rakkautensa ja kertoo sen, altistaa häpeänkokemukselle ja ehkä hylkäämisajatukselle (vaikkei olisi todellinen, ihmismieli on siitä kummallinen) joten se on ikään kuin helpompi jättää sanomatta – on ikään kuin turvassa. Silti suhteen syvällä tasolla toimiminen edellyttää tunneyhteyttä ja sitä ei synny arkisia asioita tekemällä ja jakamalla. Se syntyy jakamalla oman itsensä syvin olemus, ne kipeätkin asiat. Ja tämä jos mikä ON suomalaiselle vaikeaa ainakin. Mutta, kun aloittaa jostain, ah miten se vapauttaa. Ja vapauttaa rakastamaan ja vastaanottamaan aitoa rakkautta.