Suomalaisen suurin riesa on sisu

Onhan meillä tämä sisu, jolla mennä sen harmaimmankin kiven läpi. Sisu, jota voisi olla vähemmänkin. Sisu, jota voisi kutsua myös jääräpäisyydeksi ja ehdottomuudeksi. Sisu, jonka voimalla olemme selvinneet vaikeistakin asioista. Sisu, joka on tuhonnut terveyttä, parisuhteita ja elämää.

Väsynyt oli nainen, joka minulle kirjoitti. Äiti, joka havahtui ajatukseen, että ei nauti vanhemmuudestaan yhtään. Ihan vain siksi, että suorittaa sitä päivästä toiseen. Nainen, joka oli oman äitinsä kautta kasvatettu siihen, että päävastuu lastenhoidosta ja kasvatuksesta on naisen harteilla. Se sopikin hyvin hänen kuvioon, sillä hän on naimisissa miehen kanssa, joka oli omalta puoleltaan kasvatettu tekemään sisukkaasti niitä kahdentoista tunnin työpäiviä.

Neljä lasta vei voimat. Varsinkin, kun naisen sanojen mukaan, kaikki oli tehtävä oppikirjamaisesti. Hoitoon hän ei lapsiaan halunnut antaa, koska arveli olevansa korvaamaton vuorokauden jokainen hetki. Naisen elämästä alkoivat karata värit. Aamu näytti yhtä harmaalta kuin iltakin. Sen harmauden hänkin selätti sisukkuudella. Ajatuksella, että kunhan nyt tämä päivä taas selvitään. Sillä samalla sisukkuudella, jolla hänen aviomiehensä hävitti maanisella työnteollaan omat värinsä maailmasta. Yhtä korvaamaton mies ajatteli olevansa työpaikallaan kuin nainen kotona.

Miltä alkoi näyttää kahden uupuneen ihmisen parisuhde?

Ihminen alkaa muuttua väsyneenä ärtyneeksi. Hän alkaa kaivata omaa aikaa ja tilaa. Raastava perhearki ja työelämä ei jätä tilaa parisuhteelle hengittää. Miten se voisi? Mistä se kaikki aika ja energia siihen otettaisiin? Väsymys saattaa mukanaan tappaa kaiken luovuuden ja spontaanisuuden. Elämä on merkintöjä viikkokalenterissa. Yhä silti ihmetellään, että miksi niin moni avioliitto päättyy eroon. Puhumattakaan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, joka näyttäytyy muun muassa vihana ja huonona käyttäytymisenä kanssaihmisiä kohtaan. Olemme muuttumassa toistemme vihollisiksi, vaikka toistemme tukena meidän pitäisi täällä olla.

Minulle kirjoittaneen naisen avioliitto ei päättynyt. Naisen mukaan sen saattoi pelastaa miehen kokema työuupumus, joka diagnosoitiin masennukseksi. Ihmisen keho ei onneksi ole niin sisukas kuin mieli, joka on monella raiskattu väärällä kasvatuksella ja kulttuurisella perimällä. Sisu voi olla myös kirosana väärin annosteltuna. Miehen sairastuminen pelasti naisen itsensäkin. Nainen ja mies alkoivat hakea värejä maailmaan terapian kautta. Hakea syitä menneisyydestään ehdottomuudelle, jääräpäisyydelle, suorittamiselle ja kaikelle sille liialliselle muka-vahvuudelle, joka usein kääntyy itseään vastaan.

Onneksi on aina mahdollisuus uuteen alkuun, muutokseen. Olemme sisukas kansa ja siksipä emme helposti kapinoi edes silloin, kun meiltä vaaditaan aivan liikaa. Ehkäpä olisi aika käyttää sisukkuutta vallitsevan ilmapiirin kyseenalaistamiseen. Vaatia pehmeämpää politiikkaa, pehmeämpää suhtautumista ihmisiin ja ennen kaikkea armollisuutta omaa itseään kohtaan. Maailma ei lakkaa olemasta, vaikka jalkaa vähän höllääkin kaasupolkimelta. Päinvastoin, se saattaa myöhemmin tarjota tilalle niitä kauneimpia värejä, joita ihminen voi koskaan edes kuvitella näkevänsä. Elämä ei ole kvartaalitalousjärjestelmä, jonka tuloksia mittaillaan neljän kuukauden välein. Se on aivan jotain muuta ja aivan jossain muualla.

”Suomalaisen suurin riesa on sisu Se laittaa tunteet uurnaan nukkumaan Ne patoutuu ja purkautuu Lauantaiyönä kun kello neljä lyö.”

-Tiisu