Havaintoja parisuhteesta

Tämä on mun tapa rakastaa

26.2.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Jopa puolet solmituista avioliitoista on päättymättä koskaan eroon. Tämähän on asia, jota emme koskaan ajattele positiivisen kautta. Jaksamme toistella samaa asiaa kolikon toiselta puolelta, että lähes puolet solmituista avioliitoista tulee päättymään eroon jossakin vaiheessa.

Niin kuin se olisi jotenkin niin tuomittava asia, että sitä pitäisi monessa käänteessä olla päivittelemässä. Usein päivittelyssä tulee myös ne tutut fraasit, että me nykyihmiset emme kestä vastoinkäymisiä, että heti ensimmäisen riidan jälkeen olemme kirjoittamassa avioeropapereita, että taipumuksemme jopa hedonistiseen itsekkyyteen voittaa velvoitteen pysyä loputtomasti yhdessä, että vähät välitämme lastemme hyvinvoinnista, että plaa plaa plaa plaa.

Tämän jälkeen vertaamme tätä kaikkea siihen vanhan hyvään aikaan, jolloin avioero oli hyvin harvinaista ja me ihmiset olimme valmiita tekemään enemmän töitä suhteemme eteen tai siis ei meidän tarvinnut tehdä oikeastaan yhtään mitään, koska meille riitti ne roolit ja tapa olla perhe, johon romantiikka ei edes välttämättä kuulunut.

Kun ei pitäisi verrata. Maailma oli vuosikymmeniä sitten niin paljon erilaisempi. Avioliittojen syvin tarkoitus ja olemus oli perhekeskeisyydessä. Ei silloin puhuttukaan kuin yhdestä tavasta olla avioliitossa. Siihen avioliittoon kuului mies, vaimo ja erinäinen määrä lapsia. Tämän kaiken nimeksi annettiin ydinperhe.

Tämä kaikki on jo osittain nostalgiaa. Aikaa, joka ei enää koskaan palaa. Se kuului aikaan, jolloin koko kansakunta kokoontui teeveen eteen seuraamaan suomalaisten urheilumenestystä arvokisoissa. Kanavia oli kaksi. Totuuksia yksi. Presidenttinä vuosi vuoden perään Kekkonen.

Se kuului aikaan, jolloin kulttuurimme ja perheemme olivat yhtenäisiä ja samankaltaisia. Meidän ei tarvinnut vaivata päätämme paheksumalla muunlaisia perhemuotoja, kuten uusperheitä, sateenkaariperheitä tai mitä muuta tahansa ydinperheen ulkopuolella olevaa. Miten olisimmekaan? Olihan esimerkiksi homous rikos vuoteen 1971 saakka ja pitkälle 80-luvulle se vielä luokiteltiin mielisairaudeksi. Puhu siinä sitten sateenkaariperheestä.

Ymmärrän, että muutos aiheuttaa ahdistusta. Helposti haluamme turvautua vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Se näyttäytyy sillä, että kun joku rohkea ihminen kertoo julkisesti jonkun toisenlaisen tavan olla parisuhteessa, niin monen ensimmäinen reaktio on tuomitseminen ja paheksunta. Kuten sai tuomion päällensä minulle kirjoittanut nuori nainen, joka vastasi eräissä sukujuhlissa esitettyihin uteluihin perheenperustamisesta, että ei aio koskaan sitoutua vain yhteen ihmiseen, koska saa seksiä, läheisyyttä ja seuraa ilman pakosti solmittua parisuhdettakin, jossa valheellisesti esitetään yksiavioista. Hän ei halua sitoutua valheellisesti, koska ei koe olevansa yksiavioinen.

Paheksuntaahan se sukulaisten piirissä aiheutti, vaikka juhlissa oli jo tilastollisestikin heitä, jotka tilaisuuden tullen ovat olleet valmiita riisumaan vaatteensa aivan jonkun muun, kun puolisonsa edessä, mutta julkisesti ovat pukeutuneet tekopyhyyden ja tekomoraliteetin vaatteisiin.

Rakastan ihmisiä, jotka ovat aidosti rakastuneet toisiinsa ja haluavat sitoutua loppuelämänsä ajan. Se on järjettömän kaunista. Rakastan myös heitä, jotka rehellisesti uskaltavat tunnustaa, että eivät koskaan pystyisi sellaiseen ja elävät sitten omannäköisissä suhteissaan. Sitten on heitä, jotka elävät jossain sellaisessa, joka ei ole heille oikea tapa elää. Niissä piireissä ehkä satutetaan eniten itseä ja muita. Se on myös se piiri, jossa ehkä voimakkaimmin tuomitaan muiden erilaiset tavat elää rakkauselämäänsä.

Olen syntynyt vuonna 1976. Silloin käsitys avioliitosta ja parisuhteesta oli aivan erilainen kuin se on nyt vuonna 2019. Eihän mikään pysy paikoillaan ja muuttumattomana. Siksi on jopa typerää verrata tätä päivää johonkin aikaan, jota ei enää ole olemassa. Solmittujen avioliittojen määrä tippuu koko ajan, niin kuin on tippunut syntyvyyskin jopa rajulla vauhdilla. Ehkä haemme toisesta ihmisestä parisuhteellisessa merkityksessä eri asioita kuin joskus aiemmin olemme hakeneet. Emme hae vain perhettä, vaan haemme rakkautta. Olemme parisuhdemurroksessa, joka vie parisuhteitamme johonkin vielä määrittelemättömään suuntaan.

Ehkä osa meistä on kuvitellut ja kuvittelee yhäkin, että niin sanottu ydinperheeseen sidottu avioliittomalli on ainoa oikea ja ikuisesti pysyvä. Olkoon se yksi tapa monesta muusta tavasta rakastaa ihmistä. Kun laajentaa vähän katsantokantaa, niin on helpompi ymmärtää kaikkia muitakin tapoja siinä ympärillä eikä yrittää todistella itse elävänsä jotenkin oikeammassa ja paremmassa parisuhteessa tai avioliitossa kuin joku toinen.

Pääasiahan on, että rakastaa eikä se, että miten rakastaa. Kuten minulle kommentissaan eräs nuori nainen oivallisesti ilmaisi:

On hyvä olla itsenäinen, jotta ei tarvitse olla suhteessa sen takia, että tarvitsee jonkun siihen. Sen sijaan suhteessa voi pysyä nimenomaan siksi, että haluaa ja rakastaa olla juuri kyseisen ihmisen kanssa.”

Ehkä tämä alle 20 vuotiaan naisen sanoma on lähellä tämän ajan parisuhteen kuvaa. Yhtä sellaista.

Suosittelemme