”Täytyy pyytää anteeksi lähtöäni, niin ehkä hän ei olisi niin vihainen”

”Sä et vittu voi tehdä noin! Jos mä merkkaan sulle jotain, sä tuut mukaan.”

En halunnut osallistua hänen öisiin seikkailuihinsa. Huomenna olisi työpäivä ja kaiken lisäksi hän ajaisi autoa päihtyneenä.
Ties monettako kertaa juoksin yöllä kotoani karkuun. Päänahka kirveli hänen revittyä hiustukon päästäni. Kylkeni jomotti potkimisen seurauksena. Hänen sanansa mukiloivat mieltäni vielä työpaikan pukuhuoneen turvassa ollessani.

Levitin kylmälle kivilattialle paksun kaulahuivini patjaksi. Kääriydyin talvitakkiini, kuin makuupussiin. Kuin turvalliseen syliin.
Otin pukukaapistani sinne säilömäni kassin, jossa oli vesipullo, pähkinöitä ja vielä yksi särkylääke. Meikit aamua varten, ettei kukaan huomaisi itkun sotkemia kasvoja hymyni läpi. Puhelimen näyttö vilkkui. Kahdeksas puhelu tullut. Perään tuli viesti: ”Älä jaksa kiukutella. Tuu kotiin. Sä oot niin epätasapainoinenkin.”
Suljin silmäni. En saanut unta.

Aamu.

Nousen hitaasti ylös. Joka paikkaan koskee. Vaihdan työvaatteet päälleni ja meikkaan itselleni iloisen naamarin. Kukaan ei huomaa mitään. Arki pyörii näyttämättä todellisuudesta rippeitäkään. Kellon lähennellessä kotiinlähtöä iskee pelko ja ahdistus.
”Täytyy pyytää anteeksi lähtöäni, niin ehkä hän ei olisi niin vihainen.”
Avaan pukuhuoneen oven. Hän istuu autossaan ja avaa minulle oven. Tärisen pelosta.
”Täytyy hei käydä kaupassa. Ostetaan sitä hyvää leipää, niin voit tehdä iltapalaa meille.”
Haistan alkoholin hänen tunkiessa kielensä suuhuni. En uskalla liikkua tai sanoa mitään.
”Okei.”

Täytyy viedä lisää särkylääkettä ja pähkinöitä selviytymispakkaukseeni, ajattelen.