Toinen vanhempi on toiselle vanhemmalle susi

Tämä on kirjoitus vanhemmuudesta. Se on arka aihe meille vanhemmille. Minullekin. Vanhemmuutta arvostelemalla pääsee helposti ihon alle. Osaan suhtautua suurimpaan osaan minuun kohdistuvasta herjauspalautteesta. Vaikka minua jaksaakin surettaa se, että mielipiteen sijasta hyökätään suoraan henkilöä kohti. Ei edes haluta kuunnella, mitä toisella on sanottavana. Eikä jakseta perustellen esittää omaa kantaa asiaan, vaan hyökätään suoraan mielipiteen esittäjää kohti. Se kun on niin paljon helpompaa. Siinä saa samalla purettua omat sisäiset ahdistuksensa. Se on surullista. Suurimmaksi osaksi kestän sen, mutta vanhemmuuteeni liittyvät herjaukset osuvat minuun. Ja vanhemmuustekstini ovat niitä, joihin saan eniten herjaavaa palautetta. Siksi vältän aiheesta kirjoittamista. Suojellakseni itseäni. Toinen vanhempi on toiselle vanhemmalle susi. Surullista, mutta totta.

Aluksi se sattui todella paljon. Ehkä kirjoitin vanhemmuudestani liian rehellisesti. Kirjoitin tekstin eroisyydestä. Siitä, että kuinka se sattuu, kun lapsi lähtee viikonlopun jälkeen pois. Kirjoitin siitä, että kuinka tulee ikävä. Kirjoitin siitä, että eniten haluaisi sitä, että olisi enemmän normaalia arkea, jossa saisi kokea lapsen kiukkua ja arkiasioita. Sitten minulle ilmoitettiin monen ihmisen toimesta, että vittuako minä täällä inisen. Itsepähän olen valinnut, että olen jättänyt perheeni. Parempi vaan sille lapsellekin, että ei näe minua liian usein. Sääliksi käy, kun on isänä tuollainen perheenrikkoja. Kommenteista opin sen, että eroisänä minulla ei ole oikeutta puhua ikävästä. Koska itsehän olen valinnut. Vahemmuusteksteilläni olen saanut myös naiset lähettämään minulle rajua herjauspostia. Onhan se piristävää niiden homottelu ja turpaanvetouhkailujen joukossa, joita miehet muiden käsittelemieni aiheiden jälkeen lähettävät. Vanhemmuustekstien jälkeen saan miehiltä positiivista palautetta, jopa kiitosta.

Vanhemmuutta koskevat kommenttiketjut ovat usein karmaisevaa luettavaa. Siellä vanhemmat nokkivat toisia vanhempia niin väkivaltaisesti, että harvoin pääsee muualla sellaista todistamaan. Meidän vanhempien keskuudessa on olemassa joukko. Se koostuu vanhemmista, joilla on vanhemmuudesta yksi ainoa totuus. Muita totuuksia ei edes kuunnella. Muut tavat toimia vanhempina huudetaan kovalla äänellä hiljaiseksi. Mikä pelottavinta, tuo aina oikeassa olevien vanhempien joukko tyrannisoi kaikkitietävyydellään myös päiväkoteja ja kouluja. He kuvittelevat tietävänsä paremmin lastenkasvatuksesta, kun koulutuksen saaneet ammattilaiset. He kuormittavat päiväkodissa työskentelevien ja opettajien työpäiviä puhelinsoitoillaan ja käynneillään sekä kyseenalaistavat häikäilemättömästi heidän ammattitaitonsa. He kokevat olevansa oikeutettuja huonoon käytökseensä. Kuinka ala-arvoista käyttäytymistä se onkaan.

Tyttäreni meni päiväkotiin hänen oleessaan vähän alle kaksivuotias. Hän on nyt neljännellä luokalla koulussa ja koko tuona aikana minulle ei ole tullut mieleenkään puuttua hänen kasvatukseensa päiväkodissa tai koulussa. Hän on saanut mitä parhainta hoivaa ja opetusta. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä osaamisesta, jota päiväkodeissa ja kouluissa on saanut. He tekevät työtä alati huonontuvissa oloissa johtuen leikkauksista, jotka on suunnattu pelkurimaisesti kaikista heikompiosaisiin eli lapsiin, että soisi heille edes meidän vanhempien toimesta annettavan työrauhaa ja arvostusta.

Ei tämä iloisemmaksi muutu. Onhan meissä vanhemmissa sekin joukko, joka kokee oikeudekseen puhua lapsen toisesta vanhemmasta herjaavaan sävyyn lapsen kuunnellessa. Itse en ole tähän henkilökohtaisesti törmännyt, mutta aivan liian monia tarinoita kuullut ja kun yksikin on liikaa. Voiko ihminen enää alemmaksi mennä. Kuka saisi kerrottua sille herjaavalle vahemmalle, että hän kohtelee siinä tilanteessa lastansa väkivaltaisesti. Ja että jossakin kohtaa se kaikki ahdistus, joka lapsen sisälle kasvaa, hänen jouduttuaan kuulemaan pahaa rakastamastaan ihmisestä, purkautuu mahdollisena häiriökäyttäytymisenä tai muina rajuina ongelmina. Turha meidän tätä asiaa on kaunistella. Tärkeintä meille ei ole lasten hyvinvointi, vaan oikeassaoleminen. Kuten aiemmin kirjoitin, vanhempi on toiselle vanhemmalle susi, jopa sille ihan lähimmälle.

Pitäisi hyväksyä keskeneräisyys. Pitäisi hyväksyä se, että ei voi olla täydellinen. Pitäisi hyväksyä se, että kaikkea ei voi hallita. Mutta kun se tuntuu olevan niin kovin vaikeaa. Helpompaa on hyökätä muita keskeneräisiä kohtaan ja edes hetken verran kokea ylemmyyttä omaa vanhemmuuttaan kohtaan. Minä uskon ajatukseen, että suurin osa meistä vanhemmista yrittää parhaansa. Minäkin yritän. Minun vanhemmuuteni perustuu yhdessäoloon. Yhdessätekemisen kautta yritän luoda tilan, jossa on turvallista kertoa asioita. Vanhemmuuteni ei perustu säännöillä ja kurilla kasvatukseen. Olen liian vietävissä ja se voi aiheuttaa ongelmia muutaman vuoden päästä, mutta ei minua hirvitä sitä tunnustaa. Olen yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin vanhemmat. Mutta joukossamme valitettavasti elää se joukko vanhempia, jotka eivät sitä keskeneräisyyttä tunnusta. Se on juuri se aina oikeassaolevien joukko, jotka soittelevat viikoittain kouluihin ja kokevat olevansa kaikessa oikeassa ja eivät häpeile kertoa sitä ääneen.

Jos yhden toiveen saisin antaa. Voisitteko jättää meidät keskinkertaiset ja keskeneräiset vanhemmat rauhaan. Me yritämme kyllä parhamme. Emme me muutu tästä paremmaksi sillä, että te jokaisessa mahdollisessa tilanteessa herjaatte tapaamme olla. Vanhemmuus on nykypäivänä haastavaa ja vaikeaa. Eikö olisi kaikille helpompaa, että pitäisimme mielummin toistemme puolia kuin hakkaisimme toisiamme verille. Emmekö me ole niitä, jotka antavat lapsillemme mallin toimia. Tämän mallinko me haluamme antaa? Että emme ole yhtään valmiita kuuntelemaan ja tukemaan toisiamme. Sepä vasta kaunis oppi lapsillemme opittavaksi.

En aio käydä lukemassa blogiini tästä tekstistä tulevia mahdollisia kommetteja. En halua. Vaikka olenkin kovettanut itseni herjausviesteistä, niin vanhemmuus on aihe, jolla päästään ihon alle. Niin on käynyt aikaisemminkin. En minä halua käydä lukemassa, että olen kelvoton vanhempi. Että olisi parempi, jos minulla ei olisi lasta laisinkaan. Olen siihen täysin kyllästynyt. Minulle riittää vahemmuuden kommentiksi se, että tyttäreni antoi minulle iltahalauksen. Se on kauniimpi kommentti kuin mikään, minkä voin mistään saada.

Ja ensi viikolla aion ikävöidä, vaikka minulle on monessa viestissä kirjoitettu, että ei minulla eroisänä ole siihen oikeutta. Käyttääkseni samaa kieltä kuin kommentoijat, niin vittuako minä sitä teiltä kyselemään. Te voitte olla ihan rauhassa täydellisiä omia itsejänne, mutta jättäkää meidät epätäydelliset rauhaan. Onko liikaa vaadittu. Vai mikä helvetti teitä vaivaa?