Havaintoja parisuhteesta

”Toivottavasti jäät auton alle ja kuolet matkalla kouluun”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Huomasin Fb-sivuillasi erään naisen tarinan äitinsä fyysisestä, psyykkisestä ja taloudellisesta väkivallasta. Tarina oli kuin omani, kuinka surullista tekstiä olikaan lukea.

Minunkaan äitini ei osannut olla äiti vaan oli halveksiva, etäinen ja kylmä. Äidin laiminlyönti kohdistui koko perheeseen ja varsinkin meihin lapsiin. Milloin olimme hänen mielestään sikoja, milloin hän arvosteli fyysistä olemustamme.

Pelkäsin äitiä, ja siksi teinkin itsestäni mahdollisimman näkymättömän. Tuntui, ettei kotona ollut koskaan rauhallista ja tasapainoista, aina sai olla varpaillaan. Paitsi silloin, kun hän oli töissä. Silloin kotona sai olla hetken vapaa ja hengittää.

Muistan varhaislapsuudesta tilanteen, jossa äitini lukitsi minut ja pikkuveljeni vaatekomeroon ja tunki väkisin villasukan molempien suuhun. Ja huusi ennen komeron oven kiinni laittamista, ettei ulos ole tulemista ennen kuin villasukat on syöty.

Eräänä aamuna ollessani 7-vuotias, olin menossa kouluun. Äiti oli tuttuun tapaansa taas pahalla päällä, huusi ja halveksi. Hiuksiani letittäessään hän repäisi hiuksistani ja tiuskaisi, että ”toivottavasti jäät auton alle ja kuolet matkalla kouluun”.

Lapsuudenkodissani oli myös fyysistä väkivaltaa. Jälkeenpäin en ihmettele yhtään miksi isä kävi ajoittain äitiin kiinni, äidin isään kohdistamaa henkistä väkivaltaa oli jatkuvasti. Vanhempani erosivat, kun olin 16-vuotias.

Muutin äitini kanssa yhteen, vaikka yhteenmuuttamista vastustelinkin. Olisin halunnut mennä sinne minne muukin perheeni. Koin, että minut ikään kuin revittiin irti niistä ainoista turvallisista ihmisistä, joita minulla oli. Mielinkielin äitini pyysi, että lähtisin hänen mukaansa. Suostuin osittain siksi, että kerrankin äidin ääni kuulosti pehmeämmältä, hyväksyvältä. Ajattelin naiivisti, että ehkä äitikin muuttuu elämäntilanteen muuttuessa.

Yhteiselo äidin kanssa oli yhtä helvettiä. Melko pian avioeron jälkeen hän löysi uuden miehen, asuimme kolmestaan pienessä kaksiossa. Olin ”kodissani” pelkkää ilmaa, minua ei huomioitu mitenkään.

Pelkäsin jokaista päivää, muistan vain jatkuvan ahdistuksen. Pelkäsin mennä keittiöön syömään, pelkäsin mennä suihkuun, pelkäsin puhua. Pelkäsin kaikkea. Mikään mitä tein ei ollut oikein, sain osakseni vain jatkuvaa halveksuntaa. Tai no, humalassa äitini oli rennompi. Hullua sanoa mutta toivoin usein, että kunpa äiti olisi tänäänkin humalassa kun menen koulusta kotiin. Muutin pois 18-vuotiaana.

Absurdiksi tämän kaiken tekee vielä se, kun aikuisiällä sain selville, ettei isäksi luulemani mies olekaan biologinen isäni. Kaiken lapsuudessa kokemani laiminlyönnin lisäksi jouduin käymään läpi siis vielä valtavan identiteettikriisin.

Eikä asiaa tehnyt yhtään helpommaksi se, että biologinen isäni kuului lähipiiriini. Läheiset syyttivät minua siitä, että olin halunnut selvittää kuka on biologinen isäni. Tämän jälkeen he hylkäsivät minut, eivätkä sen jälkeen ole halunneet olla kanssani missään tekemisissä. En ole kuullut heistä mitään 15 vuoteen.

Äitini menehtyi sinä aikana kun selvittelin isyysasiaa. En siis ehtinyt koskaan keskustelemaan isyysasiasta hänen kanssaan. Ja luulen, ettei hän olisi myöntänyt minulle eikä kenellekään muullekaan olleensa avioliiton ulkopuolisessa suhteessa.

Kasvatti-isäni oli kaikeksi onneksi turvallinen, hänen syliinsä sain lapsena kiivetä ja tuntea itseni hyväksytyksi. Myös tämänhetkinen terapia on auttanut minua käsittelemään elämässäni tapahtuneita kipeitä asioita.

Joku väittää, että antamalla anteeksi saa itselleen sisäisen rauhan. Ja paskat. Miksi minun pitäisi hyväksyä ja antaa äidilleni anteeksi vuosia jatkunut laiminlyönti ja nöyryytys, minkä seurauksena minusta tuli tasapainoton, itseäni soimaava ja väheksyvä, itsekriittinen ja itseensä ankarasti suhtautuva nainen? Tasapainoisen elämän löytymisessä on minulle tällä hetkellä ihan tarpeeksi haastetta.”

X