”Tulevat supistukset eivät toisi syliimme ketään eikä tällä olisi onnellista loppua”

Vuoroni tulee ja saan käteeni lääkkeet raskaudenkeskeytystä varten. En pysty ottamaan niitä. Sovimme uuden ajan. Toisella kerralla hoitaja itse kieltäytyy antamasta niitä minulle, sillä olen niin sekaisin.

Kolmesti kävin sairaalassa lääkkeitä hakemassa ja kolmesti ne jäivät ottamatta. Joka kerta sairaalasta ulos kävellessäni ajattelin äitiysneuvolaa, jonne oikeasti olisin halunnut tälläkin kertaa mennä. Ei ollut juuri aikaa enää tuhlattavaksi moiseen pelleilyyni. Koska raskausviikot. Koska paineet työnantajasi puolelta, kun taas piti järjestellä vapaata sinulle käyntieni ajaksi. Kolmesti tuotin pettymyksen, kun en pystynyt niitä nielemään. Muistan sen pettyneen huokauksesi. Olin huono, epäonnistunut ja aiheutin muille vain harmia.

Yhtenä hetkenä itkit vatsani päällä sitä, että meidän on luovuttava hänestä. Toisena hetkenä itkit, ettet voi enää koskaan koskettaa vatsaani, jos luovumme hänestä. Tuli kolmansia ja neljänsiäkin hetkiä. Monia hetkiä, joiden tunnelma, toiveet ja pelot tekivät kaikesta vain yhtä suurta ristiriitaa. Yllemme nousi vain pimeys.

Jäin yksin. Sinäkin jäit. Oli vain kaaos, jonka pyörteessä ei enää toisen käteen yltänyt. Käänsimme toisillemme selät ja käperryimme omaan tuskaamme. Neljännellä kerralla nielin lääkkeet. En voinut enää tuottaa sinulle pettymystä. En uskaltanut tulla enää kotiin hoitamatta asiaa. En muista siitä päivästä kuin maalitelan, joka liukui käsissäni edestakaisin ja maalasi lastenhuonetta turkoosin sävyyn.

Pari päivää myöhemmin saavuimme sairaalassa. Yhdessä yksin. Kävelimme portaikkoa edes takaisin, jotta tulisi supistukset. Muistatkohan kuinka oudolta se tuntui, sillä olimme kävelleet näin aiemminkin. Tämä kerta vain oli erilainen, sillä tulevat supistukset eivät toisi syliimme ketään eikä tällä olisi onnellista loppua.

Ei meillä hyvin aina mennyt muutenkaan. Mutta se toivo ja tahtotila, joka vielä joskus oli, hukkui kipuun. En antanut anteeksi itselleni enkä sinulle. En pitkään aikaan. Abortti rikkoi luottamukseni sinuun, hetkellisesti myös koko elämään. Olin turvaton ja vailla lohtua, mutta et halunnut huomata minua. Et kestänyt sitä, etten pystynyt puhumaan surustani. Et jaksanut odottaa. Et pystynyt ymmärtämään.

Jälleen tunsin olevani syyllinen, sillä en täyttänyt odotuksiasi. En jakanut silloin kun sinä olit siihen valmis. Erostamme on kulunut nyt kaksi vuotta. Sinä käyt hautausmaan muistolehdossa. Minä en. Viime viikolla pyysit minua sinne mukaasi. Minä lupasin tulla.