Tytöt ei kiroile

Sanni on suosittu nuori laulaja, lauluntekijä. Hän on kovasti tykätty artisti myös tyttölapsien keskuudessa, myös omani. Sannin eräällä levyllä on kappale, joka kertoo leluna olemisesta:

”Jos haluut leikkii mun kaa, tule tänne niin leikitään, ota kaikki mitä saat, se ei pelaa joka pelkää, tuun alaoven avaamaan, kaada mut rappukäytävään, lattia ei satuta mua, mä oon mä oon lelu lelu lelu, mä oon lelu.”

En huomannut, että kappaleen sanoitukset olisivat aiheuttaneet mitään ihmetystä meidän vanhempien keskuudessa.

Myöhemmin perkele olikin enemmän irti. Samainen Sanni tohti tehdä kappaleen, jonka suurin hokema sisältää kirosanan. ”Että mitähän vittua”-biisi aiheuttikin jo kohtalaista närkästystä vanhempien joukossa. Muutama radioasema vastasi huutoon sensuroimalla biisistä kyseisen kirosanan tunnistamattomaksi.

En jaksa ymmärtää. Kappale, jonka aiheena on pettäminen, joutuu sensuurin hampaisiin, koska laulussa kirotaan, mutta kappale, jossa antaudutaan toisen ihmisen leluksi rappukäytävässä, ei aiheuta minkäänlaista moraalista närkästystä. Tekopyhyys kiristää otettaan yhteiskunnassamme.

Kaikki on kuullut hokeman, että tytöt eivät kakkaa. Se särkisi illuusion sitä, että tyttö on prinsessa ja prinsessat eivät varmasti kakkaa. Sama on kiroilun suhteen. Poikien kiroilukin on rumaa ja siihen puututaan, mutta se on silti hyväksyttävämpää kuin tyttöjen kiroilu. Tyttölapsien esikuvaksi ei millään sovellu nuori nainen, joka tohtii kiroilla julkisesti.  Cheek kiroili hänestä tehdyssä dokumentissa lähes kahden tunnin ajan, mutta ei siitä mitään kohua noussut. Se nyt kuuluu vain asiaan, että miesmuusikko tai urheilija kiroilee. Pojat on poikia ja sitä rataa. Samat säännöt eivät päde tyttöjen maailmassa.

Yhä edelleen me kasvatamme sukupuolia eri säännöillä. Tilastojen mukaan lähes 40% naisopiskelijoista kärsii mielenterveyshäiriöistä ( HS 16.2.2016). Se on merkittävästi enemmän kuin miesopiskelijoiden keskuudessa. Riittämättömyyden tunne ja menestymisen pakko masentavat naisopiskelijoita. Pitää yrittää olla mahdollisimman hyvä ja kunnollinen aivan kaikessa. Pukea päälle se lapsuudessa kasvatuksen kautta ommeltu kiltin tytön viitta ja lunastaa lupaukset. Pitää muistaa oma roolinsa ja jäädä rooliin vangiksi. Suorittaa suorittamisen perään, laskea jokaisen aterian kalorit. Itkeä sisäänpäin silloinkin, kun tekisi mieli huutaa, että mitähän vittua, mutta eihän niin sovi tehdä, koska tytöt eivät nyt vain kiroile ja jos kiroileekin, niin kirosana sensuroidaan pois, niinkuin Sannin biisistä.

En minä ole kiroilun sanansaattaja. Kiroilu köyhdyttää kieltä. Olen vain sitä mieltä, että kiroileminen saattaa monesti olla paljon terveellisempää kun kiroilematta jättäminen.  Vihan voi padota vuosiksikin itseensä, mutta eihän se piiloon jää. Se valuu myöhemmin esiin masentumisena tai riippuvuuksina. On vain niin paljon helpompi tuomita tyttö, joka kiroilee kuin tyttö, joka suorittaa itsensä hengiltä, koska vittu sanan käyttäminen kuulostaa todella rumalta tytön suuhun, mutta rahkalla ja liiallisella treenaamisella riudutettu vartalo on vain merkki siitä, että pitää itsestä hyvää huolta.

Se vie joitakin sukupolvia ennen kuin tapamme ajatella muuttuvat. Ei ole enää ihmeellistä, että pojat itkevät ja tyttöjä ei kasvateta prinsessoiksi. Suhtaudumme lapsiin enemmän ihmisinä kuin sukupuolen edustajina. Huomaamme toisistamme ihmisyyden emmekä suoritusta. Toteutamme sitä mitä oikeasti olemme, emmekä ulkopuolelta tulleita toiveita ja odotuksia. Sen pitäisi olla aina kaiken kasvatuksen perusta. Olla turvana ja kannustuksena lapsen omalle persoonalle ja tavalle tehdä asioita, koska se johtaa siihen, että lapsi tuntee riittävänsä sellaisena kuin on, eikä hänen tarvitse miellyttämällä hankkia huomiota.

Siihen minä pyrin aivan kaikessa. Suorittamisen ja ulkoa opittujen ismien sijasta omasta itsestä lähtevä halu ja intohimo johtaisivat rentouteen, luovuuteen ja iloon. Oppisimme ajatukseen, että kaiken ei tarvitse olla ihan viimeisen päälle, vaan sinne päin riittää monessa asiassa hyvin. Murtautuisimme ulos rooleistamme ja vuosikymmenten takaa tulevista ulkoa opituista ajatusrakennelmista.

Sitten joskus tulisi mies, joka tapaisi naisen. Mies, joka olisi saanut hyvällä tunnolla lapsuudesta asti itkeä ja nainen, joka olisi saanut näyttää vapaasti myös ne negatiiviset tunteensa, niin että kukaan ei olisi sensuroinut niitä. He aloittaisivat parisuhteen, jossa kummallakaan ei olisi mitään lähtöroolia. Istuisivat sohvalle ja katsoisivat toisiaan silmiin ja näkisivät toisen silmissä myös itsensä. Ottaisivat jääkaapista rahkapurkin, ei syödäkseen sitä, eikä laskeakseen sen sivusta kalorit, vaan levittääkseen sitä toistensa iholle, josta hiljalleen maistaisivat sen pois. Rahkaa valuisi sohvalle ja se jättäisi siihen tahran, jäljen elämästä, mutta se ei haittaisi, sillä jälki olisi vain merkki elämästä. Elämästä ja parisuhteesta, joka ei olisi mitään kiiltokuvaa tai täydellistä, sillä ei minkään tarvitsisi olla ihan viimeisen päälle, sinne päin riittäisi aivan hyvin.

He laittaisivat koneelta soimaan biisin vuodelta 2016. He kuuntelisivat sylikkäin Sannin Että mitähän vittua-biisin. Kirosanaa ei olisi sensuroitu. Nainen laulaisi mukana. Miestä vähän itkettäisi.