Havaintoja parisuhteesta

Unelmat ovat haihattelijoita varten

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

On olemassa kolmenlaisia ihmisiä.

Ensimmäiset ovat heitä, jotka tuntuvat uskaltavan levittää siipensä ja kokeilla kuinka pitkälle ne jaksavat kantaa, silläkin uhalla, että laskeutuminen ei välttämättä tapahdu minkään pehmeän päälle vaan jonkin kovan, joka hetkellisesti voi aiheuttaa suurta kipua.

Toiset ovat heitä, jotka eivät syystä tai toisesta uskalla tehdä sitä samaa, vaan pysyttelevät koko elämänsä siellä omalla mukavuusalueellaan ja välttelevät suuria liikkeitä ja riskejä. Tässä ryhmässä elävät ihmiset voidaan kärjistetysti jakaa vielä kahteen eri ryhmään. He, jotka haluaisivat uskaltaa, mutta pelko epäonnistumisesta estää heitä ja he, jotka ovat aidosti onnellisia siellä missä ovat aina olleet.

Kolmannet ovat heitä, joita voisi leikkisästi nimittää ”mitä minä sanoin” -ihmisiksi. He tuntuvat suorastaan saavan, jos nyt ei aivan seksuaalista, niin ainakin suurta henkistä tyydytystä siitä, että ensimmäiseen ryhmään kuuluvat epäonnistuvat yrityksessään.

Itse he ehkä ovat ihmisinä sitä ryhmää, joka haluaisi joskus heittäytyä tuulen vietäväksi, mutta eivät vain uskalla ja tuntevat hienoista katkeruutta ja kateutta heitä kohtaan, jotka uskaltavat. Tuntevat helpotusta heidän epäonnistumisestaan, koska se on heille itselle todisteena siitä, että ei kannata ja yrittäneille haihattelijoille vieläpä ihan oikein, että törmäävät elämän realismiin elleipä voisi jopa sanoa inhorealismiin.

Kolmannen ihmisryhmän tunnetuimpia lausahduksia ovat seuraavat:

– Tiesin jo alusta lähtien, että ei tule onnistumaan.

– Varmasti tulee päätymään eroon tuo liitto.

– Unelmat ovat haihattelijoita varten.

– Mitä se oikein kuvittelee itsestään?

Näinhän se menee. Suutari pysyköön lestissään ja sitä rataa. Harvemmassa tuntuvat olevan ne kommentit, jossa epäonnistumisen hetkellä ihmistä kannustettaisiin eteenpäin ja arvostettaisiin, että hän sentään yritti. Helpompi on jälkiviisastella ”mitä minä sanoin” -lauseella ja syvällä sisällä tuntea pientä iloa siitä, että yritys ei saanut palkintoa, koska sen rinnalla se oma elämäkin, joka on hetkellisesti tuntunut merkityksettömältä, saa taas merkityksen.

Paitsi, että siipien levittämisestä saa aina palkintonsa. Palkinto on tunne, kun on menossa kohti omaa epämukavuusaluetta. Kohti jotain, jossa ei koskaan ennen ole käynyt. Lopulta sillä ei ole merkitystä, että mihin se kaikki päättyy, koska palkinnon saa jo matkalla. Tunteesta, että uskaltaa kivunkin uhalla mennä kohti. Se ei ole tandemhyppy toisen vietävissä, vaan matka ja laskeutuminen on täysin omissa käsissä. Se tuntuu orgasmilta, joka ei ikinä lopu.

Kunnes se loppuu.

Elämäähän tämä vain on kaikki. Niin kuin asian todella kauniisti ilmaisi edesmennyt kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta kuultuaan syöpänsä uusiutuneen: ”Jonain päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.”

Jos jotain haluaa, niin kyllä sitä kannattaa uskaltaa pyytää.

Mieluiten heti, sillä ei ole kiva surra menetettyjä mahdollisuuksia.

X