Uskottomuuden ei ole pakko olla parisuhteen kuolema

”Kuten tunnettu pariterapeutti Esther Perel sanoo, ihmiset ovat uskottomia, koska tunnemme vetoa moraalikoodien rikkomiseen. Keksimme sääntöjä – ja sitten uhmaamme niitä. Tämän vuoksi myös onnellisissa liitoissa petetään.

Jos syrjähyppyjä alettaisiin pitää parisuhteiden arkisena vaivana eikä kardinaaliloukkauksena, helpottuisi kaikkien elämä. Tutkitusti iso osa syrjähypyistä ei edes liity puolisoon.”

Näin uhkarohkealla tavalla kirjoittaa Me Naisten kolumnisti Riikka Suominen kolumnissaan. Uhkarohkeasti siitä syystä, että uskottomuus on yksi viimeisimpiä rikkomattomia parisuhdetabuja monogaamisessa parisuhdemallissa ja siitä vähänkin ymmärtävään sävyyn kirjoittaminen saa monet lukijat lähes raivon valtaan.

Jos pitäisi valita, että saanko puolisoltani fyysisesti turpaan vai että onko hän ollut minulle uskoton, valitsisin turpaan saamisen. Näin kirjoitti minulle eräs kommentoija erään pettämistä koskevan tekstin kommenttiketjuun vuosia sitten. Uskon tämän, sillä pelottavan moni on parisuhteessaan jyrkän ehdoton uskottomuudelle ja se on niin sanotusti kerrasta poikki siitä kiinni jäätyään. Yhtä ehdottomia ei olla fyysisen tai henkisen väkivallan edessä.

Mitä on sitten uskottomuus ja pettäminen?

”Syiksi pettämiseen sanotaan sitoutumisongelmat, keskusteluyhteyden katkeaminen, arvottomuuden tunne, narsismi ja yksinäisyys. Eli nykyään pettämisen väitetään johtuvan psyyken heikkoudesta, kun ennen se oli syntiä. Minusta kannattaisi vain tunnustaa, että se on inhimillistä.”

Näin jatkaa Riikka Suominen kolumnissaan.

Melkein noin puolet parisuhteissa olleista on pettänyt puolisoaan. Sen lisäksi ovat he, jotka eivät koskaan ole kertoneet pettämisestään. Tätäkin tekstiä lukee varmasti ihmisiä, jotka pitävät pettämistään sisällään omana salaisuutenaan ja ihmisiä, jotka eivät tiedä puolisonsa pettäneen häntä. Salaisuutena sitä pidetään siksi, koska niin moni suhtautuu pettämiseen todella jyrkästi ja siitä kertominen johtaisi parisuhteen loppumiseen ja sitten on myös heitä, jotka eivät halua edes tietää, jos puoliso on hairahtunut uskottomuuteen.

Kuten monissa eri yhteyksissä on todettukin, niin uskottomuus ei aina ole seuraus oman parisuhteen ongelmista. Usein saattaa olla, mutta myös onnellisissa parisuhteissa tapahtuu uskottomuutta. Niin sanottua tilaisuus tekee varkaan mentaliteettia ja se kannattaa sanoa ääneen, vaikka se johtaa ääneen sanojan julkiseen mestaamiseen, koska ääneen sanominen tarkoittaa monen korvissa asian hyväksymistä.

Valitettavasti tässä kohtaa tullaan kirjoitukseni heikompaan kohtaan, sillä lainaan erästä yhdysvaltalaista pari- ja seksuaaliterapeuttia, jonka nimeä en muista, enkä onnistunut sitä Googlen kautta metsästämään. Hän on joka tapauksessa kirjoittanut, että tutkittuaan ihmisen mieltä ja käyttäytymistä parisuhteen viitekehyksestä käsin, niin hän pitää jopa mahdottomana ajatusta, että vuosikymmeniä kestävissä parisuhteissa ei olisi koskaan ollut uskottomuutta.

Joissakin tapauksissa pitkään yhdessä olleet ratkaisevat ongelman yhteisesti. Puhuttaessa esimerkiksi parinvaihdosta ja avoimista suhteista, niin niitä harrastavat paljon pitkään yhdessä olleet parit. Tällä tavoin suhteen ulkopuolista seksiä voi harrastaa olematta uskoton. Se kertoo myös siitä, että vuosikymmeniä kestävä parisuhde, jota edelleen pidämme ainoa oikeana ihanteena parisuhteesta, on herkkä ja haavoittuvainen suhteen ulkopuoliselle toiminnalle. Ja tässä kohtaa haluan käyttää kirjailija Riikka Suomisen sanoja, että kannattaisi vain tunnistaa, että se on inhimillistä.

Meillä on usein tapana verrata nykyaikaa entisaikaan ja virheellisesti tunnutaan väitettävän, että nykyihminen olisi huomattavasti itsekkäämpi ja valmiimpi olemaan uskoton puolisolleen. Näinhän ei tietenkään ole, sillä viime vuosituhannella, puhun siis 1900-luvusta, uskottomuus saattoi olla jopa yleisempää, mutta siitäkään aiheesta ei vain puhuttu. 2000-luvulla suhtautuminen uskottomuuteen on jyrkentynyt, mutta silti samalla uskottomuus on todella yleistä. Tuomitsemme siis itse itseämme.

Olen kymmeniä kertoja kirjoittanut uskottomuudesta kulmalla, jossa laajennan uskottomuuden ja pettämisen koskemaan kaikkea muutakin kuin suhteen ulkopuolista seksiä tai läheisyyttä. Pitäähän joku jo halaamista pettämisenä, mutta se menee jo sairaalloisen mustasukkaisuuden puolelle. Minulle uskottomuutta on kulissi, itsepetos, tottumus, välinpitämättömyys ja ehdottomuus. Valitettavasti uskon, että edellä mainitun kaltainen uskottomuus on lähes yhtä yleinen ilmiö kuin perinteinen tapa ajatella uskottomuudesta.

Tämän tekstin kirjoittamalla menetän muutaman sata seuraajaa ja saan muutaman kommentin, jossa minulle sanotaan, että haen tekstilläni hyväksyntää pettäjille. Teksti satuttaa ihmisiä, jotka ovat haavoilla, koska ovat itse kokeneet pettämisen petetyn roolissa. Sekin on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta pitää muistaa, että kirjoitan tekstiäni pohdintana ja keskustelunavaajana.

Itse alleviivaan Riikka Suomisen kolumnista moniakin kohtia, kuten tämän blogini lopettavan kappaleen. Miksi sen alleviivaan, johtuu siitä, että minä ajattelen ihmisen inhimillisenä ja virheitä tekevänä ja siksi, että minulle rakkaus ei ole tuomitsemista, vaan anteeksi antamista ja hyväksymistä. Ihminen tulee elämässään tehneeksi harkitsemattomia ja tyhmiä tekoja, mutta kykenemällä anteeksi antoon sitä tulee helpottaneeksi omaakin elämää huomattavan paljon.

Jos tämä tulkitaan mustan selittämistä valkoiseksi tai ihmisten pahojen tekojen selittämistä hyväksytyiksi, niin sitten se tulkitaan. Silti kannustaisin katsomaan asioita joskus myös oman positionsa ulkopuolelta.

”Voitaisiin vaikka aloittaa sen toteamisesta, että kielletty kiihottaa, yksiavioinen parisuhdeihanne tuottaa syrjähyppyjä ja että niitä tapahtuu maailman tappiin. Silloin pikkujoulujen eroottisiin hairahduksiin voisi suhtautua samoin kuin örvellyskänniin. Tyhmästi tehty, mutta ei henkilökohtainen loukkaus puolisoa kohtaan.”