havaintoja parisuhteesta

”Vaalin omaa lastani ja rakkautta, jota uskon parhaiten osoittavani hänelle sillä, että en koskaan tuo häntä tähän maailmaan.”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Äidinrakkaudesta.

Muistan edelleen, kun 12-vuotiaana puistossa ystävän kanssa aikaa viettäessäni päätin, että minusta tulee vielä äiti. Se päätöksen hetki erotti minut lapsuudesta ja nuoren ihmisen naiiveista peloista, sillä koulussa oli jo silloin opetettu jonkin verran esimerkiksi synnytyksestä, mitä pelkäsin ennen tuota kuollakseni. Se kuulosti hirveältä, kivuntäyteiseltä tapahtumalta, enkä ymmärtänyt, miten kukaan on koskaan voinut työntää ison verisen möykyn sisältään ulos ja vielä rakastaa sitä. Mikä omituinen paradoksi pienen minäni mielelle!

Jotain kuitenkin tuon 12-vuotiaan lapsen päässä silloin tapahtui, koska siitä hetkestä lähtien, en ole mitään muuta halunnut kuin olla äiti. Oma äitini ei ollut ehkä äidillisin kaikista, mutta osasin kuitenkin pohtia jo nuorena sitä, millaista äidinrakkaus on luonteeltaan. Myöhemmin solmittuani läheisiä ystävyyssuhteita, sekä ihastuttuani ja rakastuttuani kumppaneihin erotin, että rakkautta on olemassa kovin montaa erilaista lajia. On
rakkautta ystäviä kohtaan, sellaista, että toiselle haluaa vain kaikkea hyvää ja häntä tahtoo tukea elämässään.

On rakkautta puolisoa kohtaan, romanttista ja enemmän; sitä, kun toisen ihmisen kanssa haluaa jakaa oman maailmansa. Ja sitten on vanhemman rakkaus lapseensa – sellaista, että lapsensa puolesta antaisi henkensä, sielunsa ja olisi valmis viettämään jokaisen valveillaolohetkensä tuhoten itseään pala palalta tai polttamaan itsensä tuhkaksi, jotta lapsen ei tarvitsisi nähdä nälkää ja kokea kärsimystä.

Siitä hetkestä lähtien, uskon kokeneeni tuota pakahduttavaa rakkautta syntymätöntä, olematonta, edes siittämätöntä lastani kohtaan. Olen itkenyt onnen kyyneleitä rakkaudesta siihen olentoon, jonka pelkkä olemassaolo oli vasta tulevaisuudessa edessä ja jonka elämä olisi niin kaunis ja rakkauden täyttämä, koska kukaan ei taatusti ole koskaan rakastanut ketään kuten minä rakastaisin häntä. Halusin antaa hänelle koko maailman kauan ennen, kuin opin edes jakamaan omaani kenenkään rakastettuni kanssa, sillä hän on ollut minun maailmani jo vuosikaudet.

Vuodet kuluivat, eikä lapseni koskaan saanut alkuaan. Odotin ja kaipasin häntä niin paljon, että jätimme silloisen kumppanin kanssa ehkäisyn pois jo minun ollessani 18-vuotias. En kaivannut uraa, en mainetta enkä rahaa. Minä halusin perheen, ja miten paljon sitä halusinkaan: tahdoin antaa perheelleni koko elämäni. Nuori perhe-elämäni jäi toteutumatta, mutta haave eli yhä, ja odotellessa päätin lähteä opiskelemaan. En koskaan haaveillut korkeasta koulutuksesta tai minkäänlaisesta perheen ulkopuolisesta menestyksestä, minulle se oli vain ajankulua, kaipuun jättämän tyhjyyden täyttämistä. Vähänpä tiesin, minkä  polun olin itselleni valinnut, ja millaisia seurauksia sillä olisi.

Mielenkiintoni uusien tietojen oppimiseen ja ilmiöihin tutustumiseen on aina ollut laaja, ja opintojeni myötä janosin lisää ymmärrystä elämästä, maailmasta ja yhteiskunnasta. Opiskelin, millaisia vääristyneitä ja epäoikeudenmukaisia valtarakenteita yhteiskunnassamme on; kuinka raha määrittää koko lailla kaikkia
toimintojamme, lasten ja heikommassa asemassa olevien hyvinvointia; miten vähän ihmiset enää ovat empaattisia ja rakastavia ja kuinka paljon maailmassa on vihaa, epäluottamusta ja kärsimystä; javiimeisimpänä, miten vaikea ja maailmaa huonolla tavalla mullistava ongelma ympäristökriisi on.

Opiskelupaikkaa vastaanottaessani en olisi ikinä uskonut, että vain joitakin vuosia myöhemmin olisin näin pahassa ristiriidassa itseni kanssa. Olen varhaisnuoruudesta asti perustanut lähes koko identiteettini äitiydelle ja äidinrakkaudelle, sille, että minä joskus koen sisälläni kasvavan elämän ihmeen, tuon hänet maailmaan ja ympäröin rakkaudella ja onnella. Vähä vähältä ne kaikki haaveet murenivat ja haihtuivat pois. En voisi koskaan ympäröidä lastani onnella, taata hänelle kaunista elämää, koska maailma itseni ympärillä on niin ruma ja täynnä kärsimystä ja pahaa. Tietoisuus siitä, että lapseni tulisi elämään kamalan elämän tässä hirveässä, kuolevassa ja tuhoutuvassa maailmassa, on liian suuri, se on suurempi kuin haluni olla äiti tai haaveeni perinteisestä perhe-elämästä.

Halusin antaa lapselleni koko maailman. Mutta sellaisen taakan, joka maailma tänä päivänä on, antaminen suurimman aarteeni kannettavaksi olisi kammottava teko. Ei yhdenkään viattoman lapsen tulisi sitä joutua kantamaan, kuten me jo olemassa olevat sitä tänä päivänä kannamme.
Elämä on muuttunut. Haaveilen edelleen äitiydestä, mutta olen vähä vähältä hyväksynyt, että ainakaan biologisesti en äiti tule koskaan olemaan. Uskon, että osa minusta on myös uskotellut itselleni, että olisin hirveän huono äiti, koska silloin minun on helpompi hyväksyä niin kauan kirkkaana eläneen unelmani
kuolema. Minä en ole koskaan osannut olla toisten lasten kanssa ja kerron ihmisille, että en pidä lapsista.

Silti salaa edelleen vaalin omaa lastani ja sitä rakkautta, jota uskon parhaiten osoittavani hänelle sillä, että en koskaan tuo häntä tähän maailmaan.”

Lue myös

X