Havaintoja parisuhteesta

Vähempi ei koskaan riitä

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Illalla silitin sinua jaloista. Ihan pienin liikkein. Kysyit minulta, että haluanko silittää sinua vielä silloin, kun ihosi on ryppyinen ja vanha?

Kaunista nähdä kaksi toisiaan arvostavaa ja rakastavaa ihmistä. Kuulla heidän tarinaa, kuinka rakkaus on kestänyt vuosikymmenien karikot.

Enemmän kuin karikoita, tarinoissa on kauneutta. Sitä onnea, että kaksi toisilleen oikeaa ihmistä ovat löytäneet toisensa. Aamuisin tuntuu siltä kuin heräisi kotona ja niitä yhteisiä aamuja on jo tuhansia.

Rakas. Muistan sen illan, kun makasin raukeana vierelläsi. Siinä oli ympärillä aikaa ja mahdollisuutta. Junani lähti kahdelta. En ehtinyt siihen. Seuraava juna lähti kuudelta. En ehtinyt siihenkään. Viimeiseen oli pakko mennä. En silti koskaan tavallaan lähde. Enemmän minä jään. Koska se välimatka, joka meitä viikottain erottaa, ei oikeasti erota meitä koskaan.

Rakkaus ei ole yhteiset neliöt ja samaan osoitteeseen tuleva posti. Rakkaus on kaikki, mikä on materian ja seinien ulkopuolella.

Ei ole parempaa tunnetta kuin se, että makaa ihmisensä vieressä ja tuntee olevansa vihdoinkin turvassa ja kotona. Eikä se koti ole osoite, vaan se on ihminen. Kilometrit välillä ovat viikoittaista ikävää, mutta kauheampaa olisi olla ikävöimättä.

Onneksi rakkaus ei ilmene vain yhtenä oikeana tapana elää.

Ihmiset, jotka ovat elämässään oikeasti rakastuneet tunnistavat tämän seuraavan lauseen. Sen lausui nainen, joka menetti miehensä syövälle kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen.

”Tietää valinneensa oikein, kun herää aamuisin ajatukseen, että heräisi ensimmäistä kertaa rakkaansa vierestä ja olisi taas yksi uusi päivä aikaa rakastaa, joten miksi ei rakastaisi.”

Tänään on tässä ja tänään. Enempää ei ole syytä edes pohtia.

Sellaiselta tuntuu kolmenkymmenen vuoden alkuhuuma. Joillekin voi vähempi riittää. Eikä siinä mitään pahaa. Eikä siinä, että joillekin vähempi ei riitä.

Rakas. Minä vastaan sinulle. Haluan silittää sinua silloin, kun ihomme eivät ole enää sileät ja rypyttömät. Koska me olemme kuin se Tommy Tabermannin runo, jossa vesi koskettaa kalliota sileäksi. Ehkä meidän ihomme eivät vanhana ole enää sileät ja rypyttömät, mutta vaikka me vanhenemme, niin meidän sielu pysyy sileänä. Siksi, koska kosketamme toistemme sielua ihan jokainen päivä.

Sekä toisiamme.

Sitten, kun me olemme seitsemänkymmentä viisi tai jotain. Makaamme raukeana vierekkäin. Juomme kuohuviiniä suoraan pullosta ja kun se loppuu, avaamme uuden. Ympäriltämme lähtee junia, joihin ei tarvitse kiirehtiä, sillä meille riittää se pieni tila ja loppuelämä.

Ehkä kuolemakaan ei meitä erota.

Aina on olemassa mahdollisuus, että tämä kaikki on totta. Siihen pitää uskoa ja rakastaa niin hyvin kuin osaa. Vähempi ei koskaan riitä. Eikä sen edes pidä riittää.

Lue myös

X