Havaintoja parisuhteesta

Vaikka kaikki olisikin perseestä, niin muistakaa, että persekin on kaunis!

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Nuorimmaiseni on neljävuotias. Hän kerää keppejä, kiviä ja kukkia. Nähdessään maassa hienon kepin tai kiven, niin hän ottaa ne potkupyöränsä koriin tai käteen. Nähdessään kauniin kukan, hän kysyy, että saako sen poimia. Erityisen ilahtunut hän on koirista. Joka kerta, kun hän näkee koiran, hänen on sanottava ääneen, että tuolla on koira. Ja näin kaupunkimaisemassa saakin olla usein sanomassa.

Hänelle maailma on auki oleva kirja, jonka sivun sanoma ahnaasti lukea. Maailma on raollaan oleva ovi, jonka toiselle puolelle on pakko kurkistaa. Maailma täynnä kauneutta, jonka voi nähdä jopa sileän kiven pinnasta.

Suora leikkaus kymmeniä vuosia vanhempien joukkoon.

Maassa oleva keppi on roska näkökentällä. Kivi on kengän sisällä oleva kipu. Maassa kasvavia kukkia ei ehdi näkemään, koska on kiire kävellä ohi. Erityistä vitutusta aiheuttaa kaikki muut kanssaliikkujat. Autolla liikkuessä pyöräilijät. Pyörällä liikkuessa kävelijät. Kävellen liikkuessa pyöräilijät ja autoilijat.

Maailma on kirja, joka on jäänyt auki samalle aukeamalle pitkäksi aikaa. Sanoja ei jakseta lukea, koska kaikki on samaa paskaa. Maailma on kiinni mennyt ovi, jonka toisella puolella on vain pelkkää uhkaa. Sitä vasten pitää suojautua ja eristää itsensä tiilitalon sisään elämää karkuun.

Tiilitalon sisällä meillä on silti koko maailma auki. Valheellinen ja ruma maailma. Emme näe lapsen tavoin nurmikolla kasvavaa kaunista kukkaa. Näemme sosiaalisen median kanavilla riehuvia ihmisiä. Siitä on kauneus kaukana, kun yhdessä yksin huudamme kaiken olevan paskaa ja huonosti.

Eikä tämä rajoitu vain sosiaaliseen mediaan. Joka asiassa näemme ensin huonon ja ruman. Kiitoksen sijaan moitimme. Kiitollisuuden sijaan vaadimme. Mikään ei ole missään vaiheessa tarpeeksi hyvin.

Miten tämä voisi olla heijastumatta parisuhteisiimme? Puolisossakin näemme ensisijaisesti huonoa ja vasta sitten kauneutta. Jälkimmäistä usein vasta siinä vaiheessa, kun se on jo liian myöhäistä. Koko suhteen ajan olisi ollut mahdollisuus sanoa jotain kaunista, mutta kun oli niin kiire sanoa rumaa.

Samaan aikaan kun lapsi katsoo lumoutuneena maassa olevaa kaunista kiveä tai kukkaa, niin aikuinen moittii lasta siitä, että jää hidastelemaan moisen turhuuden edessä. Näin saamme kasvatettua lapsistammekin aikuisia, jotka kävelevät kauneuden ohi.

Vaan mitäpä jos emme tekisikään niin? Mitäpä jos itsekin pysähtyisimme kauneuden edessä? Lapsen tavoin huomaisimme, että maailma on monin tavoin hämmentävän kaunis. Alkaisimme jakaa kauneutta muillekin aikuisille. Kirjoittaisimme kauniita sanoja sosiaalisen median palstoille ja ennen kaikkea sanoisimme siinä samassa taloudessa tai samassa suhteessa olevalle ihmiselle kauniita asioita?

Mitäpä jos raottaisimmekin jälkeen ovea ja huomaisimme, että oven takana ei olekaan uhka, vaan mahdollisuus.

Kyllä minä vahvasti olen sitä mieltä, että alamme tästä hetkestä eteenpäin kääntämään katseemme kohti kauneutta ja vaikka tänään on vielä viileä ilma, niin ensi viikoksi on luvattu jo kesä.

Täältä tullaan elämä.

 

 

X