”Vaimoni kuoli syöpään 37 vuoden ikäisenä jättäen minut yksin kuuden lapsemme kanssa”

”Luin aikaa sitten kirjoittamasi jutun ”Vuosi leskenä” ja uskalsin vasta nyt kirjoittaa sinulle. Itse olin samassa pisteessä 2017 kun vaimoni kuoli syöpään 37 vuoden ikäisenä jättäen minut yksin kuuden lapsemme kanssa.

Surun käsittely menee jokaisella omalla tavallaan, enkä haluakkaan kertoa siitä. Haluan kertoa siitä mitä sen jälkeen tapahtui kun suru vihdoin väistyi. Tämä hetki tapahtui minulle n. 1v vaimoni kuoleman jälkeen. Ehkä innostuksena juttusi isälle tai muille ketkä käsittelevät samaa tilannetta.

Muistan vieläkin sen hetken todella elävästi. Ajoin rämällä autolla pitkin moottoritietä kohti uutta tyttöystävääni. Olin kuin pikkupoika ratissa, jolla ei ollut ajokorttia. Yritin pysyä nopeusrajoituksissa vaikka fiilis käski mennä lujempaa. Jännityksen tunsin koko kehossa enkä malttanut odottaa, että pääsisin perille.

Huudatin auton soitinta ja lauloin mukana vaikka en osannut edes sanoja. Itkin ja nauroin samaan aikaan. Oli kuin joku olisi tökännyt onnellisuus ruiskun suoraan suoneen, enkä uskonut kuinka mahtavat sävärit siitä lähtee. Pitkästä aikaa tunsin eläväni. Olin käyny pohjalla, mutta sillä hetkellä tiesin olevani matkalla ylöspäin. Raadollista, mutta myös niin totta: Olinhan minä matkalla myös panemaan.

Eihän se suhde sitten loppujen lopuksi toiminut. Tämä oli kuitenkin se hetki elämässäni kun halusin elää. Halusin ravistaa itsestäni sen kaiken surun ja murheen jota olin pitkään kantanut. Ottaa ensimmäisen askeleen kohti omaa onnellisuuttani.

Ja se kannatti. Tällä hetkellä elämäni ei voisi olla paremmin. Kirjoittaessa en ole pystynyt pidättämään kyyneleitä, tuntea valtavaa onnellisuutta ja nauraa ilosta samalla kun katselen vieressä nukkuvaani vaimoani.

Kiittäen S.”