Välillä minä toivon, että sinulla ei olisi lasta. Se on pysäyttävä lause kuultavaksi. Minä kuulin sen autossa ajaessamme kohti kotia. Olimme asuneet saman katon alla jo jonkun aikaa. Minun kanssani yhteiseen kotiin oli tullut bonusraitana mukana lapseni, joka asui kanssamme sovitun aikataulun mukaisesti. Ensimmäinen reaktioni lauseen kuultuani oli kieltäminen. Sanoin, että pysäytä auto. Haluan kävellä loppumatkan. Lopulta lause muodostui tärkeäksi rakennuspalikaksi kohti parempaa parisuhdetta, sillä lauseen tahallisen väärinymmärrykseni jälkeen aiheesta nousi parisuhteemme pakollinen, usein toistuva keskustelunaihe, jota on pidettävä yhtenä tärkeimmistä keskustelunaiheesta parisuhteessamme. Ilman sitä lausetta, parisuhdettamme ei enää ehkä olisi.

Pyysin lukijoita lähettämään tarinoita uusperhearjestaan. Sain todella paljon avoimesti kirjoitettuja vastauksia, joista olen suuresti kiitollinen. Tämän viikon Marja Hintikka-liven ohjelman aihe oli myös uusperheet ja aiheen tiimoilta julkaistiin kysely, jossa katsojilta kysyttiin, että mikä on haastavinta ja hankalinta uusperhekuviossa. Kyselyn tulokset ovat nähtävissä ohjelman kotisivuilla. Vertasin kyselyn tuloksia lukijoiden lähettämiin tarinoihin ja tulokset ovat täysin yhteneväisiä. Suurin ongelma uusperhearjessa on ex-puolisot. Monissa kymmenissä saamistani tarinoista suurta roolia uusperheessä piti aikaisemman suhteen puoliso. Hurjia tarinoita, joissa ex-puolison uutta perhe-elämää yritetään hankaloittaa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Eräässä kertomuksessa perheen äitipuoli kertoi miehensä ex-puolison tekevän vielä kolme vuotta eron jälkeen tekaistuja lastensuojeluilmoituksia. Toisessa kertomuksessa, jossa uusperhe koostuu kahdesta naisen lapsesta ja kahdesta miehen lapsesta ja joiden lapset käyvät samaa koulua, miehen ex-puolison haettua lastansa koulusta oli käytävällä nähtyään miehen uuden puolison lapsen sanonut häntä huoran penikaksi. Monessa kertomuksessa toistunut kuvio, jossa perheen äiti kirjoittaa miehensä lasten tullessa viikonlopuksi isänsä luokse, heidän mukanaan tulee vihkollinen ohjeita, kuinka lasten kanssa kuuluu olla ja kuinka heitä pitää ruokkia ja pitkin viikonloppua ohjeiden tulva jatkuu myös tekstiviestien muodossa. Marja Hintikka Liven kotisivuilla on myös heidän katsojien lähettämiä viestejä aiheesta ja lainaan sieltä muutaman viestin, jotka tiivistävät tämän kaiken:

– Suhde miehen exään on mahdoton, jatkuvaa huorittelua vielä 10 vuoden jälkeen. Mies on täysin voimaton exän oikuille, kiristykselle ja uhkailulle.

– Satelliitti-äiti sählää elämässämme jatkuvasti: milloin minkäkin asian takia: ”Ulkona on pakkasta, laitathan lapselle toppahanskat kouluun lähtiessä”.

– On erittäin vaikea pitää isän tai äidin uudesta puolisosta, jos toinen biologinen vanhempi edes rivien välissä antaa ymmärtää, ettei tästä pidä. Lapset ovat fiksuja ja vaistoavat tämän kyllä. Biologinen vanhempi panee siis lapsensa kärsimään kahden tulen välissä, oman itsekkyytensä takia. Se on surullista katseltavaa ja uskon, että tähän moni hyvinkin alkanut uusperhekuvio lopulta kaatuu.

Yhdessä saamistani kertomuksista nainen kertoo tietämättään miehestään, joka on kuin kertomus minusta. Tämä liittyy toiseen uusperhearjen haasteeseen, ajankäyttöön ja jakamiseen. Nainen kirjoittaa, että aina kun hänen miehensä lapsi tulee heille, häneltä katoaa mies. Hän kuvailee tilannetta jopa mystiseksi. Lapsen läsnä ollessa mies muuttuu vain vanhemmaksi, isäksi, mutta lapsen mentyä illalla nukkumaan, mies aivan kuin jättäisi isänkaavun lastenhuoneen sängynlaidalle ja palaa takaisin naisen elämään naisen puolisona. Koskaan mies ei ole samaan aikaan isä ja puoliso. Haluan kertoa oman tarinan mahdollisimman rehellisesti, paljaana niin kuin elämän pitäisi olla. Minä olen mies, joka katoaa isyyteen silloin kun minulla on lapseni. Se aika on minulle niin tärkeää, että unohdan kaiken muun, unohdan välillä jopa sen, että minulla on kotona myös vaimo. En osaa olla läsnä kahdelle samanaikaisesti. Riitamme osuu tähän aiheeseen. Se menee suoraan aiheen ytimeen. Jätän tietämättäni puolisoni ulkopuolelle. Hän on sanoittanut asian minulle moneen kertaan. Hän kokee olevansa ulkopuolella. Muodostan lapseni kanssa kahden ihmisen symbioosin ja pidän naruja tiukasti käsissäni ja valitsen, että missä kohtaa on aukkoja tulla sisään ja missä en laske edes lähelle. Käytökseni muuttuu aina kun lapseni on meillä. Minusta tulee varovaisempi ja arempi. Minulla lähtee suojeluvaihe päälle, jossa pyrin kaikin keinoin turvaamaan, että kaikki se aika, jonka lapseni kanssa vietän, on hyvää ja mukavaa aikaa. Yritän suojella niiltä ikäviltä, negatiivisilta tunteilta, jotka oikeasti kuuluu elämään ja arkeen ja tällä suojelulla rakennan seinän väliin, jossa toisella puolella on vaimoni ja toisella minä ja lapseni. Aloin tehdä tätä täysin itsenäisesti, vailla mitään todellisuuspohjaa. Kaikki johtui pelosta, että emme mahdu yhdessä tähän kokonaisuuteen. Käyttäydyin kuin anteeksipyydellen, että minulla on tässä suhteessa lapsi. Suljin vaimoni ulkopuolelle, koska oletin, että hän haluaa olla siellä.

Onneksi ymmärrän tämän nyt, sillä viitaten saamiini kertomuksiini, moni uusperhekuvio on kaatunut siihen, että perheessä on ollut minun lapseni ja sinun lapsesi, joka johtaa väkisinkin tilanteeseen, jossa myös parisuhteessa ollaan eri puolilla. Meidän uusperheessämme on vain yksi lapsi, mutta se on auttanut ymmärtämään, kuinka paljon hankalampaa se kaikki on, kun uusperheessä on useita lapsia. Mikään ei suju itsestään ja jos niin kuvittelee, niin seinä on vastassa hyvin nopeasti. Olen uskaltanut jakaa nyt enemmän. Olen ymmärtänyt, että kuinka itsekäs olen ollut, haluamalla vaimoltani vain tukea ja ymmärrystä vanhemmuuteeni, mutta jättämällä hänet ulkopuolelle kaikesta siitä, mikä vanhemmuuteen kuuluu. Onneksi hän lakkasi antamasta tukea, sillä varsin pian ymmärsin, että jään yksin vanhemmuuteni kanssa. Minun on annettava hänelle enemmän oikeuksia lapsenkasvatuksessa ja hänen on ymmärrettävä enemmän tapaani toimia isänä. Olemme lähteneet kulkemaan toisiamme vastaan. Ymmärrän nyt hänen autossa esittämänsä lauseen paremmin ja hän ymmärtää, että miksi reagoin siihen niin voimakkaasti. Minulla on oltava oikeus pyytää tilaa lapselleni, että hän mahtuu ihan joka paikkaan kodissamme ja vaimollani on oltava oikeus olla asioista eri mieltä ja sanoittaa ne, vaikka ne sanat puhkaisivat sen ilolla vuoratun viikonloppukuplan, jossa lapseni kanssa haluan aikani viettää, sillä jos niitä oikeuksia ei meillä olisi, niin hyvin pian puhkeaisi ympärillämme tiivistyvä parisuhdekupla. Olemme uskaltaneet olla rehellisiä. Hän uskaltaa sanoa ääneen niitä negatiivisiakin asioita, koska olen oppinut olemaan ottamatta niitä suorina kritiikkinä isyyttäni kohtaan ja minä olen uskaltanut sanoa silmiin katsoen, että lapsi on minulla aina mukanani, että mikään voima ei tule erottamaan minua ja lastani, että jos ei ole valmis ottamaan kahta, niin ei saa sitä yhtäkään.

Olemme ryhtyneet pitämään perhepalavereja. Ensin vaimoni kanssa kahden puhumme, mitä toisiltamme haluamme ja toivomme, kun lapsi on meillä ja seuraavana päivänä lapsen saavuttua, puhumme asioista kolmisin. Alussa se tuntui siltä, että kaikki oli aloitettava aina alusta, mutta hiljalleen tehtyämme sen aina uudelleen, meille on muodostunut alle jo pohja, jonka päällä jo tukevammin seisomme ja pystymme helpommin sanoittamaan asioita ja tunne, että kaikki alkaa aina vain alusta, on kaikonnut.

Aina pitää olla toivoa onnistumisesta. Sain monia tarinoita uusperheellisiltä, joilla on arki sujunut hyvin ja parisuhde kaiken sen keskellä sykkii iloisesti. Ajankäytöllisiin ongelmiin on vastattu luovuudella ja mielikuvituksella ja uusperheen kaikki lapset otetaan huomioon kuin yhteisinä. Tässä yhden kuusihenkisen uusperheen tarinaa, jonka sain sähköpostiini:

”Yleensä siinä vaiheessa kun molempien pinna alkaa olemaan kiree, tiuskintaa ja turhanpäiväistä kiukuttelua alkaa ilmestymään, molemmat herää siihen tilanteeseen ja vapaa viikonloppu hommataan vaikka mikä ois. Ja silloinkin käy niin että vaikka kuinka suunnitellaan että nyt vietetään kiihkeää, romanttista iltaa niin nukkumatti iskee jo klo 21 aikaan ,No tuo seksi.. aika luovaa toimintaa ja hetkessä elämistä.. esim kun lapset lähtee ulos niin sitten tai suihkuun ja ovi lukkoon ,Illalla ei jaksa enää ja mielellään sitä katsoisi vain elokuvaa..eli aika spontaania toimintaa, silloin kun halut kohtaa ja on hyvä tilaisuus.”

Pakko siihen on uskoa, että se on mahdollista. Yhteiskunta muuttuu ympärillämme ja sen myötä myös erilaiset perhemallit yleistyvät. Ydinperhe on vain yksi perhemuoto kaikkien muiden rinnalla. Ei sen pidä olla mikään mallitapaus, johon kaikkia muita perhemalleja verrataan. Kyllä tänne mahtuu ihan kaikenlaisia perhemalleja, sillä ihan jokaisessa mallissa on omat ongelmansa ja ilonsa ja kaikkien perhemallien keskiössä on kuitenkin parisuhde, jonka keskiössä on se kaikkein tärkein, jonka myös Marja Hintikka Liven vieras Saija-Reetta Kotirinta mainitsi maanantain uusperhejaksossa, eli rakkaus. No onhan se nyt kaikissa kliseisyydessäänkin rakkaus, älkää nyt muuta edes väittäkö.

Loppuun haluan referoida yhtä saamistani kertomuksista. Uusperheen äiti kirjoittaa, että eiköhän se kuitenkin ole niin, että kaiken sen lapsikatraan keskellä on muistettava yksi tärkeä asia. Lapset ovat meillä vain lainassa ja tulee hetki, jolloin lapsia ei enää kotona ole ja jäljelle jää sen uusperhearjen ydin, parisuhde. Kaiken sen kiireen ja hässäkän mentyä ohi, olisi suuri pettymys huomata, että palkinto siitä kaikesta on vain parisuhde, josta ei tunnu olevan mitään jäljellä, kun taas suurin ilo olisi huomata, että kaikki se tehty työ ja rakkaus olisi johtanutkin tiiviiseen, rakkautta ja kumppanuutta täynnä olevaan parisuhteeseen.

Nainen kirjoitti iloksemme päätyneensä jälkimmäiseen.

X