Havaintoja parisuhteesta

Valoa ikkunassa

13.6.2018 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

cof

Maanantai-iltana taivas oli purppuranpunainen. Kello oli ehkä puoli kymmenen. Olin laittamassa verhoja ikkunan eteen ja käymässä nukkumaan. Tekemässä suurta virhettä. Olin miltei tarttumatta hetkeen, joista kaikki kaunis lopulta syntyy. Verhot sai jäädä auki. Avasin ulko-oven ja lähdin pihaan. Maisema oli kuin ensisuudelma. Se jäi viipyilemään moneksi seuraavaksi hetkeksi. Ehkä koko elämäksi.

Suuntasin kameran ensiksi kohti taivasta. Kunnes huomasin valon taittuvan kauniisti kotitaloani vasten. Valo osui ikkunoihin. Se piti pintansa, vaikka laskevan auringon ympärillä parveili kasa tummia pilviä. Osassa ikkunoissa oli verhot edessä. Osassa verhot olivat auki kuin kutsuakseen valon sisään. Olisi tehnyt mieli mennä soittamaan verhon sulkeneiden ovikelloa. Älkää antako tämän kauniin hetken mennä ohitsenne.

Ehkä verhojen takana ihmiset nukkuivat toisiaan lähellä. Ehkä he olivat toisilleen kaunis hetki. Antoivat kosketuksia, jotka jäivät viipyilemään moneksi seuraavaksi hetkeksi. Ehkä koko elämäksi. Ehkä verhojen takana oli vaille kosketuksia jääneitä. Heitä, joilla valon eteen olivat tummat pilvet ehtineet kasaantua tuoden pimeän.

Rapun edessä on penkki. Eräänä aamuna penkin alta löytyi pohjasta poltettu lusikka. Sen viereltä kiristysnauha. Merkkejä paksujen verhojen takana olevasta pimeästä. Piikki tuo hetkellisen valon, joka vie entistä pimeämpään. Koskemattomuus purkautuu pakona. Onko häneltä kysytty aikoihin, että mitä sinulle kuuluu? Otettu hyväksyen syliin? Tarjottu turvaa? Vai onko hänet suljettu pois hyljeksittynä, tuomittuna ja pahana ihmisenä? Jokainen ihminen ansaitsee käden, johon hädän hetkellä tarttua.

Monen ikkunan takana lohduttomuutta, turvattomuutta ja surua. Koskemattomuutta. Me emme näe sitä aina edes aivan siinä lähellä olevasta. Me emme näe, jos me emme katso. Netistä näkemässäni videossa pariterapeutti kertoo parisuhteen tärkeimmäksi elementiksi huomatuksi tulemisen. Sen, että ei aina jää toiseksi älypuhelimelle, Netflix-sarjalle tai saunaillalle.

Me tarvitsemme ihmisen kosketuksia. Me tarvitsemme ihmisen sanoja, että sinä olet hyvä ja riittävä. Me tarvitsemme ihmisen, jonka vierellä voimme turvallisesti olla keskeneräisiä ja haavoilla. Me tarvitsemme ihmisen, jolle sanoa, että en pysty tähän yksin. Me tarvitsemme ihmisen, jonka olkapäätä vasten valuttaa kyyneleitä. Me tarvitsemme jonkun, joka on totta, että meidän ei tarvitse paeta. Meidän ei tarvitse pärjätä ja olla sisukkaita sairaudeksi asti. Meidän ei pitäisi joutua hakemaan turvaa ja lohtua turvattomuudesta ja lohduttomuudesta.

Menin takaisin sisälle. Nukahdin sinä iltana yksin. Ihoni täynnä kosketuksia, jotka riittävät seuraaviin kosketuksiin asti. Seuraavana päivänä minulla olisi vierelläni yksivuotias. Hän, jolle tässä elämässä opettaa, että ihmiset ovat olemassa toisia ihmisiä varten. Ennen nukahtamista laitoin viestin. Hänelle, jonka kosketukset ovat minulle turva olla hänen vierellään haavoittuva ja hauras ihminen. Jonka kosketukset ovat merkki siitä, että tietää olevansa hyvä ja riittävä. Jonka katse on kuin ensisuudelma. Se jää viipyilemään moneksi seuraavaksi hetkeksi.

Koko elämäksi.

Onneksi silloin joskus lähdin katsomaan valoa. En sulkenut verhoja sen edestä.