Havaintoja parisuhteesta

”Vanhempien parisuhde on lapsen koti”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olen tuntenut aina vahvasti ja näyttänyt tunteeni avoimesti. Teini-ikäni oli vaikea, joskin enemmän räiskyvyyden ja kuuluvuuden osalta, koskaan en tehnyt kodin ulkopuolella tyhmyyksiä.

Vanhempieni suhde oli siihen aikaan jumissa ja riidat jatkuvia. Toinen vanhemmista ensin mäkätti sitten mökötti ja piti mykkäkoulua, mitätöi ja vähätteli toista vanhempaa. Toinen vanhempi hukuttautui työntekoon omassa firmassaan ja yritti kotona myötäillä toista vanhempaa, kunnes kuppi täyttyi.

Noihin aikoihin perheen yhteisellä lomamatkalla vanhempien huonot välit sälytettiin minun niskaan. Koin tilanteen silloin ja koen edelleen todella epäreiluna.

Tämä oli se malli parisuhteesta ja vanhemmuudesta, jonka olen kotoani saanut; mitätöintiä, uhrautumista, kärsimistä, pahaa mieltä ja pakollisia roolisuorituksia.

Naisena löydettyäni puolison, lähdin sokeasti toteuttamaan kotoani saamaani mallia parisuhteesta. Puoliso lähti tähän mukaan, koska oli omasta kodistaan saanut saman mallin. Niin surullista. Minä mäkätin, vaadin, nalkutin, vaadin lisää, mitätöin ja vähättelin.

Lapsia syntyi tähän suhteeseen ja äitinä olin vaativa, väsynyt ja tyytymätön. Pyrin poistumaan kotoa aina kuin mahdollista, milloin yksin, milloin lasten kanssa. Koti ahdisti, puoliso ahdisti, minua ahdisti oma saamattomuuteni, voin todella pahoin. Ja tätä kaikkea mallinsin lapsilleni niin parisuhteesta kuin vanhemmuudestani.

Keskusteluja käytiin puolison kanssa erosta ja yhdessä pysymisestä. Mielessäni olin luovuttanut, mutta lasten takia halusin pitää perheen ehjänä. Puoliso oli kiltti ja ymmärtäväinen, herkkä ja tunteellinen, joka olisi tehnyt perheensä vuoksi mitä tahansa.

Mies oli vahvasti kiinni vielä omissa vanhemmissaan ja tämä toki vaikutti perhedynamiikkaan; perheemme ei saanut rauhaa elää omaa elämää, koska aina ulkoa neuvottiin ja ohjattiin, vaadittiin ja määrättiin. Yksin en appivanhempia vastaan kyennyt taistelemaan.

Sitten puolisoni kuoli ja asiat jäivät kesken.

Jouduin tekemään paljon töitä itseni kanssa saavuttaakseni rauhan parisuhteessa käyttämäni huonon käytökseni myöntämiseksi, käsittelemiseksi, hyväksymiseksi ja lopulta muuttamiseksi. Samalla tein rajanvetoa appivanhempien ja monien muiden ”hyvää tarkoittavien ja neuvovien” ihmisten suhteen.

Puolison kuoleman myötä tajusin toteuttaneeni parisuhteessani ja vanhemmuudessa omien vanhempieni mallia – sokeasti ja miettimättä.

Lähdin etsimään omaa tapaani olla äiti, kyseenalaistin kaiken siihen saakka tekemäni, oppimani ja sisäistämäni. Alkoi prosessi, jossa etäännyin kaikista muista paitsi lapsistani. Suhde lapsiini syveni ja parani. Löysin hiljalleen oman tapani olla äiti. Olin taas mukava, iloinen, hupsu ja hassutteleva äiti, joka olin aina halunnut ollakin. Lapset muuttuivat avoimemmiksi ja alkoivat antamaan palautetta niin hyvässä kuin huonossakin.

Uskon, että vanhempana osaan nyt olla aiempaa parempana roolimallina omille lapsilleni. Annan heille vapauksia ikätasot huomioiden, opetan vastuuta ja kysyn mielipidettä. Täydellinen en ole eikä minua sellaista koskaan tule. Enkä sitä odota keneltäkään muultakaan.

Uuden puolison kanssa olen opetellut irti vanhoista huonoista tavoista olla parisuhteessa. Olen opetellut kuuntelemaan ja ymmärtämään. Olen oppinut, että olemme molemmat tasavertaisia kumppaneita. Tätä ei valitettavasti entisessä suhteessa tapahtunut.

Aiemmin lapset eivät myöskään nähneet avoimia hellyydenosoituksia, halauksia, suukkoja tai hyväntahtoista, välittävää huumoria aikuisten välillä. Nyt nämä ovat arkipäivää ja olen onnellinen, että pystyn mallintamaan myös näitä asioita lapsilleni monen muun tärkeän, hyvää tekevän asian lisäksi.

Uskon nyt, että vanhempien (tai kodin aikuisten) parisuhde on lasten koti. Koti, jossa parhaimmillaan voidaan hyvin, missä on tilaa näyttää tunteet, missä jokainen tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.

Koti, jossa mallinnetaan asioiden selvittämistä hyväksyvästi ja myönteisesti.

Koti, jossa rakastetaan.”

Lue myös

X