”Vihdoin on se aika, että me voidaan olla me”

”Se oli talvi-ilta, ehkä alkuyö. Olit jälleen lähdössä ja seisoit takki päällä eteisessä. Mä vihasin niitä hetkiä, vaikka tiesin, että sun oli mentävä.

Mun piti aina nousta hieman varpailleni, jotta sain halattua sua kunnolla ja annettua suukon sun suulle. Mun kurkkua kuristi ja tunsin, että itku oli tulossa. Silmiä kirveli. En olisi halunnut päästää irti. Sitten sä kuiskasit mun korvaan, että rakastat mua. Sydän pomppasi kurkkuun, koska en ollut odottanut mitään sellaista, sinulta.

Itse olin korviani myöten rakastunut suhun jo suunnilleen ensi tapaamisestamme lähtien. Päästin irti ja sain soperrettua takaisin, että minäkin sua. Suukko. Ja sitten sä lähdit.

Ei mulle kukaan ollut vuosiin tuollaista sanonut. Ei tuolla tavalla, että se tuntuisi jossain. Se tuntui niin uskomattoman hyvältä, mutta samaan aikaan epäilin sitä. En sinun vuoksesi, vaan itseni. En luottanut ihmisiin.

Näitä ”pakko”lähtöjä teit jonkun aikaa ja sitten vihdoin tuli se hetki, kun sun ei enää tarvinnutkaan lähteä, sä jäit. Sä aina sanoit, että se aika vielä tulee, että me voidaan olla me. Mä en uskonut, vaikka halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Jos sinä olisit ollut joku muu, et olisi jäänyt. Sä jäit. Annoit mulle aikaa ja ymmärrystä. Annat sitä edelleen.

Sä et voi tietää miten mä rakastan aamuja sun kanssas. Niitä hetkiä, kun mä avaan silmäni ja sä sanot mulle jotain kaunista. Joka aamu, kun saan herätä sun vierestä, rakastun uudelleen.

Sä sanoit mulle kerran, että mä hymyilen taatusti enemmän kuin aiemmin. Mä tiedän sen, mä tunnen sen. Sä saat mut hymyilemään.

Edelleenkin mulle riittää, että katson sua ja tunnen kuinka puna nousee poskiin. Tapa jolla sä kosket mua, vaikka vaan ohimennen, saa mulle aikaan kylmiä väreitä. Halaus, se on yhtä lämmin ja turvallinen joka ikinen kerta. Tapa jolla sä olet aina läsnä, kun tarvitsen tukea. Vaikka sun ei edes tarvitsisi olla siinä. Sinä olet.

Ulkoisesti voi olla kaikki hyvin, mutta vuosikausia mulla oli tunne, että jotain puuttuu. Nyt mä tiedän, että se olit sinä. Sinä puutuit. Koska sun myötä se vajaavuuden tunne katosi.

Tässä me ollaan, matkalla jonnekin, jostakin. Ei ehkä se helpoin alku, eikä myöskään se helpoin tie tästä eteenpäin, mutta se on just se mikä meistä on tehnyt meidät. Ehkä se on se syy miksi me ollaan tässä, kaikesta huolimatta. Me ollaan me, mutta kuitenkin kaksi eri ihmistä, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mä sanoin sulle aikojen alussa, että mun pitää saada kirjoittaa. Nyt mä kirjoitan, taas. En tiedä miten saat tämän tekstin luettavaksesi, saatko ollenkaan, mutta ainakin se on tallessa. Kiitos, että olet. Ole jatkossakin.

Rakastan sinua!”