Havaintoja parisuhteesta

Voiko läheisyyttä olla jopa liikaa?

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Helsingin Sanomien artikkelissa ääneen pääsivät parisuhteessa olevat ihmiset, jotka tuntuvat tukehtuvan puolisonsa läheisyydentarpeen alle. Ääneen pääsevät myös läheisyyttä janoavat, joista eräs kuvailee läheisyyden tarvettaan seuraavilla lauseilla:

Olen ainut lapsi ja äärimmäisen läheinen sekä äitini, että isäni kanssa. Meille on normaalia, että halailemme, pussailemme ja kommunikoimme jatkuvasti. Tämä on kuitenkin kostautunut parisuhteessani, sillä vaadin alitajuisesti samaa läheisyyttä niissä, enkä tiedä, kuinka vähentää sitä. Tuntuu, että tukahdutan kumppanini jatkuvalla huomion hakemisella, enkä osaa elää ensimmäisessä yhteisessä asunnossamme niin, ettemme olisi siellä koko ajan yhdessä. Ymmärrän, että ei ole valtaosalle normaalia puhua joka hetki ja olla kiinni toisissaan. Tämän tajuaminen on ollut pitkään ajan tulos. Etenkin ennen koin, että kumppani ei välittänyt, koska ei käyttäytynyt niin kuin lapsuudenkotona käyttäydyimme.

Kysymys kuuluu, että voiko läheisyyttä olla jopa liikaa?

Vastaan itse, koska sitä varten minulla tämä blogi on, että voin sen tehdä. Olkoonkin niin, että parisuhteittemme suurin kaataja ei ehkä ole liika läheisyys, vaan läheisyyden puute, niin myös liika läheisyys tappaa suhteita. Varsinkin, jos läheisyys tuntuu vastaanottajasta takertumiselta. Takertuja nimittäin vie takerruttavalta kaiken tilan ja vaikka hän ei sitä tarkoitakaan, niin vie takertumisella myös liikaa vapautta.

Meillä jokaisella on omat tarpeemme ja kiintiömme tulla kosketetuksi ja huomatuksi. Ongelma tulee sitten, jos parin tarpeet poikkeavat liikaa toisistaan. Niin kuin artikkelissa ääneen päässyt takertuja sen kertoo, hän jopa kokee niin, että jos puoliso ei ole jatkuvasti kiinni hänessä, niin puoliso ei välitä hänestä. Malli on otettu lapsuudesta ja sen pohjalta on luotu kuva, että se olisi ainoa oikea tapa toimia.

Takertuminen voi olla astetta verran synkempääkin. Joskus takertuja alkaa rajoittaa puolisonsa elämää ja omia menoja. Takertujan on niin vaikea olla yksin, että hän alkaa syyllistää puolisoaan hänen omista vähäisistäkin menoistaan. Ja sehän on tunnetusti lopun alkua monessa suhteessa, sillä jos ihminen kokee, että hänen vapauttaan rajoitetaan, niin rakkaus alkaa muuttua hiljalleen taakaksi ja vankilaksi. Tämä ei aina ole takertujan tarkoitus, mutta omat kokemukset ovat muokanneet hänestä liikaa tarvitsevan.

Siksipä takertujan silmiin puolison käyttäytyminen saattaa näyttää välinpitämättömyydeltä tai jopa torjumiselta, jos hänen ylivirittyneeseen läheisyydenkaipuunsa ei vastata hänen toivomallaan tavalla. Pahinta tässä tapauksessa on alkaa syyttää puolisoa välinpitämättömäksi, koska kysehän on vain kahden ihmisen erilaisista tarpeista tulla kohdatuksi.

Ihminen on menneisyytensä tuote. Joissakin asioissa tämä on hyvä asia, mutta monessa asiassa tuhoava asia. Artikkelin esimerkkitapauksessa kertojanainen on onneksi ymmärtänyt käyttäytymisensä syyn. Hän pystyy tarkastelemaan omaa käyttäytymistään ja omia tapojaan itsensä ulkopuolelta ja kriittisesti. Tapa, jota aivan liian moni ei osaa. Siksi eroprosentitkin huitelevat korkealla. Hän ymmärtää olevansa takertuja ja tämähän on jo tervehdyttävä alku päästä pois liiasta tarvitsevuudesta. Hän tarkastelee asiaa peliin katsoen, eikä niin kuin monessa parisuhteessa tehdään, eli puolisoa syyllistäen. Esimerkkiparin tulevaisuus näyttää hyvältä.

Itse ajattelen tämänkin niin, että koulussa olisi hyvä aloittaa oppiaine, joka tähtää kriittiseen ajatteluun saamaansa kasvatusta kohtaan.  Oli se sitten minkälainen tahansa, koska kasvatus tulee aina ihmisen ulkopuolelta. Siksi sitä ei pitäisi koskaan ottaa vain annettuna. Tähän kun lisättäisiin nuorelle annettavat työkalut lapsuudenkodin tavoista irtaantumiseen, niin ihminen saattaa jopa sen jälkeen löytää oman tapansa olla ja elää. Tämä heijastuisi aivan arkipäivän asioihinkin, kuten siihen, että ei sitä astianpesukonetta tarvitse täyttää sillä tavalla kuin vanhempi sen on täyttänyt. Ei kai kukaan meistä halua vanhempansa klooni olla.

Läheisyys on ihanaa. Ihokosketus on ihanaa. Yhteinen aika on ihanaa. Jos on kuitenkin niin, että toinen kokee jäävänsä liian vähälle kosketukselle ja toinen kokee puolisonsa aivan liian takertuvaksi, niin asia pitää ottaa keskusteluun ja tehtävä jonkinlainen kompromissi, jotta molempien toiveet ja tarpeet tulisivat täytetyiksi. Parisuhteessa on aina sellainen pieni asia olemassa kuin se, että pikkuisen pitää luopua niistä omista toiveistaan, jotta voi toteuttaa toisen toiveet. Muutoin parisuhteessa on oikeastaan mahdotonta olla ja valtasuhteeltaan epätasa-arvoinen parisuhde tulee joka ikinen kerta päättymään eroon.

Ja kuten artikkelin kertojana toiminut nainen esimerkillään sen meille kaikille osoittaa, niin asioita on aina, toistan, aina, katsottava peilin kautta eikä niin, että jyrää oman näkemyksensä voimalla toteutettavaksi ja vieläpä puolisoaan syyllistäen. Jokainen teistä tietää, että miten sellaisen suhteen lopulta käy. Tässäkään tapauksessa kun ei ole kyse siitä, että naisen puoliso on välinpitämätön ja kylmä, vaan kyse on siitä, että nainen on hieman ylitarvitseva, jonka nainen on itsestään itsetutkiskelulla löytänyt.

Tämä ihan vain esimerkkinä aivan kaikille meille, että ennen kuin syyllistämme puolisomme, niin pieni tutustuminen oman itseen on aina paikallaan.

Sitä kautta saa paremmin haluamansa ja parisuhteetkin saattavat kestää vähän kauemmin kuin muulla tavalla toimien.

X