Havaintoja parisuhteesta

Voiko yksinäisyyteen kuolla?

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Hän on ikäihminen. Hän pelkää koronaa enemmän yksinäisyyttä. Hän pelkää kuolevansa yksinäisyyteen.

Yksinäisyydeltä häntä ei suojaa eristäytyminen omaan kotiinsa. Yksinäisyydeltä ei suojaa se, että hän pesee käsiään, käy kaupassa aikaisin aamulla ennen kaikkia muita ihmisiä, eikä yksinäisyydeltä suojaa turvavälin pitäminen muihin ihmisiin.

Ne kaikki lisäävät hänen yksinäisyyttään.

Hiljaisuus kuuluu toisinaan huutoakin voimakkaammin. Sitä huutoa yksinäinen kuulostelee päivisin, jolloin hän lukee olohuoneessaan arvostelevia tekstejä siitä, että jotkut hänen ikätoverinsa eivät noudata ohjeita, vaan haahuilevat kaupoissa ja puistoissa kuin uhmaten.

Eivätpä paheksujat ehkä ymmärrä, että eivät he siellä uhmaamassa ja uhoamassa ole, vaan pakenemassa yksinäisyyttään. Hakemassa pieniäkin todisteita siitä, että maailma on yhä olemassa oman pienen asunnon ulkopuolellakin.

Tuntemassa toisen ihmisen läsnäolon, vaikka tuo toinen ihminen onkin kymmenien metrien päässä puistonpenkistä, jossa yksinäinen ikäihminen istuu. Aivan kuin ihminen, joka kokee parisuhteessaan niin kovaa yksinäisyyttä, että toivoisi lopulta edes jonkun häntä koskettavan.

Surullisena ja kauhuissaan omaan kotiinsa vangiksi jäänyt ikäihminen katsoo iltauutisia, jossa hänelle kerrotaan, että hänen pitää olla ehkä yksin vuoden loppuun saakka. Hän ymmärtää syyt, että miksi. Se ei ole kenenkään vika. Häntä tässä kaikessa suojellaan. Vaikka hän on ajatuksesta kiitollinen, niin se ei vie hänen yksinäisyyttään mihinkään. Hänellä on ikävä ihmisiä.

Hänellä on ikävä lapsenlapsiaan, joiden kanssa voisi mennä taas jäätelölle. Hänellä on ikävä ystäviään, joiden kanssa voisi parantaa maailmaa ikäihmisille tarkoitetuissa kerhoissa. Hänellä on ikävä lähimarketin kahvioon, jossa hän voisi istua katsomaan ohikäveleviä ihmisiä ja tuntea olevansa yksi heistä, yksi heidän joukossaan.

Kyllä hän ilahtuu joka ikinen kerta, kun hänen puhelimensa soi. Hän tietää, että on sellaisiakin yksinäisiä, joiden puhelin ei koskaan soi. Yksinäisiä, joiden yksinäisyyteen ei puhkota reikiä edes korviin kantautuvilla sanoilla.

Silti joka ikinen kerta, kun hän painaa ryppyisellä sormellaan puhelimen kiinni, hän kokee yksinäisyyden entistä painavampana. Hän valitsisi yksinäisyydestä johtavan painon sijaan lapsenlapsensa painon syliinsä. Haluaisi kuulla lapsen nauravan, kun hän kutittelee lasta leuan alta ja vatsasta.

Iltapäivisin hän keittää kahvin. Menee juomaan asuntonsa parvekkeelle. Sieltä hän näkee talonsa leikkipaikalle. Leikkipaikalla hän näkee isejä ja äitejä lastensa kanssa. Yksi vanhempi antaa lapselleen vauhtia keinussa. Toinen vanhempi istuu lapsensa kanssa hiekkalaatikolla kaivamassa muovisella lapiolla hiekkaa muotteihin. Onpa hän nähnyt kahden vanhemman tarttuvan toisiaan käsistä ja ottavan toisensa ihan lähelle toisiaan.

Tuo yksinäisyyteen kahlitun ikäihmisen silmistä valuu kyynel. Ei se pelkästä ikävästä kasvoille valu, vaan jaetusta ilosta toisten ihmisen puolesta. Ihmisten, joilla on tässäkin ajassa toinen ihminen, jonka lähelle mennä hakemaan rakkautta, lohtua ja turvaa. Ei heidän onnensa ole hänen elämästään pois, vaikka se siinä hetkessä ilon lisäksi vähän sattuu katsoa.

Hän toivoisi, että ihmiset, joiden lähellä on tässä ajassa muita ihmisiä, ymmärtäisivät heidän arvonsa.

Ymmärrämmekö me?

Ymmärrämmeko me?

Ymmärrämmekö me?

Ei hän mahda mitään tälle maailmanlaajuiselle taudille, joka on pahimmillaan tappava. Hän haluaa ajatella, että kyllä se joskus ohi menee. Pakkohan sen on mennä joskus ohi. Silti pahimpina yksinäisyyden hetkinä hän tulee ajatelleeksi, että voiko koronan sijaan kuollakin yksinäisyyteen ja että ehkä kuolema voisikin viedä hänet paikkaan, jossa voisi olla muita ihmisiä lähellä.

Silti hän lopulta ohittaa ajatuksen, avaa television, ottaa puhelimen sohvalleen viereensä ja odottaa, että se alkaisi soida.

 

(Tarina on mielikuvituksen tuotetta, mutta tarinan lähde on lukemani yksinäisen ikäihmisen lehteen lähettämä mielipidekirjoitus, jossa hän pohti, että voiko koronan sijaan kuollakin jatkuvaan yksinäisyyteen.)

Lue myös

X