Havaintoja parisuhteesta

Me voimme olla enemmän

15.5.2018 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ei sen toki aina pidä siltä tuntua, että yksikin sekunti ilman toisen kosketusta on aivan liikaa. Eikä siltä, ettei malttaisi odottaa edes kotiin asti päästäkseen riisumaan rakastettunsa vaatteista ja itsensä kontrollista. Ei sen aina pidä tuntua siltä, että huipulle päästyään haluaa heti aloittaa kiipeämisen uudestaan.

Jos kuitenkaan koskaan ei tunnu siltä, jää rakkaus paljosta paitsi ja ihmiset siinä rakkauden ympärillä.

Ortodoksijuutalaisilla aviopareilla on tapa harrastaa seksiä sapatin aattona eli perjantai-iltana. Miehen halutessa, vaimon on syytä suostua. Näkemäni elokuvan kohtauksessa nainen riisuu itsensä alasti ja menee nopeasti peiton alle. Mies kipuaa vaimonsa päälle. Heiluttaa itseään hetken aikaa. Kamera on kohdistettu vaimoon, jonka ilme ei värähdäkään suorituksen aikana.

Käytän sanaa suoritus, koska seksistä kohtauksessa ei ollut kyse, vaan tavan vuoksi tehdystä pakollisesta suoritteesta. Ehkä mies saa tarpeensa tyydytettyä, mutta muuten seksi ei voinut tuntua hyvältä edes miehestä. Puhumattakaan vaimosta, jonka tehtävä oli lähinnä vain antaa velvoitteesta. Vanha perinne vaatii sitä.

Jos aina tuntuu tältä, niin rakkaus jää kaikesta paitsi ja ihmiset siinä rakkauden ympärillä.

Ilo, leikillisyys, aistillisuus, rohkeus, tuhmuus ja halu saada toinen nauttimaan ja tuntemaan itsensä halutuksi. Samat määreet voisi sijoittaa mihin tahansa parisuhteen osa-alueeseen. Voi valita suorittaako sen läpi keskinkertaisella ja näennäisellä onnellisuudella vai uskaltaa rikkoa omiakin ennakkoluuloja ja luultuja rajojaan. Parisuhteessa mikään ei ole kauniimpaa kuin yhdessä rikkoa niitä. Unohtaa käsikirjoitus ja luoda jokainen hetki uudestaan. Tavan vuoksi ei mitään kannata tehdä vaan halusta tehdä. Puhumattakaan, että tekee siksi, että niin on ollut tapana tehdä.

On etuoikeutettua herätä aamulla ihmisen vierestä, jonka kanssa ei tahdo nousta sängystä koko päivänä, sillä siinä sängyllä on jo kaikki. On etuoikeutettua haluta heti herätessään suudella rakastettunsa vartalon jokaista kohtaa. On etuoikeutettua tuntea halu joka aamu yhä uudestaan. Tuntuuko se kahdenkymmenen vuoden kuluttua samalta, on meistä kiinni. Haluammeko tyytyä ja antaa periksi? Annammeko tekosyiden laimentaa tunnetta? Emmekö halua enää huomata toisiamme? Unohdammeko toisemme? Tulee se ilta, jolloin menemme pimeässä peiton alle ja suoritamme ilman aitoa toisen ihmisen kohtaamista.

Me voimme olla enemmän.

Kommentit (1)

Jutun sanoma jää kovin hämmentävän päätöskappaleen takia epäselväksi. Kirjoittaja toteaa ”Tuntuuko se [aamuinen halu?] kahdenkymmenen vuoden kuluttua samalta, on meistä kiinni”. Hyvä näin, kirjoittaja tunnustaa että suhteen terveydestä pitää puolisoiden ottaa hieman itsekin vastuuta, mutta sitten hän jatkaa kysyen: ”Haluammeko tyytyä ja antaa periksi?”. Tällä kirjoittaja viitannee aikaisempaan toteamukseensa ”Voi valita suorittaako sen läpi keskinkertaisella ja näennäisellä onnellisuudella vai uskaltaa rikkoa omiakin ennakkoluuloja ja luultuja rajojaan.” En ymmärrä ollenkaan mistä hän puhuu. Ikään kuin parisuhteessa olisi jokin valtava paine rikkoa rajoja, muuttua paremmaksi, käydä kehityskeskusteluja, ja täyttää laadunvarmistusdokumentteja siitä miten tullaan paremmaksi rakastajaksi, ja jos ei aktiivisesti pyri rikkomaan rajoja, kirjoittaja antaa vaihtoehdoksi ”keskinkertaisen ja näennäisen onnellisuuden” ja ”annamme tekosyiden laimentaa tunnetta” ja ”unohdamme toisemme”.

Jälleen kerran olen kirjoittajan kanssa kovin eri mieltä. Hänen kirjoituksensa vaikuttaa ns. adrenaliiniaddiktin tekstiltä, jolle parisuhteen täytyy olla jonkinlaista jatkuvaa itsensä ylittämistä. Mikäpä siinä, jos puolisokseen löytää toisen samanlaisen, jolle ei yksinkertaisesti riitä se että vuosienkin jälkeen puoliso lähettää sydän ja suukko hymiöitä kesken työpäivän, tai että työpäivän jälkeinen vapaa-aika alkaa aina suudelmalla, tai että tiedät jatkuvasti tarvitsevan puolisoasi niin paljon ettei elämää ilman häntä voisi kuvitella ja tiedät myös hänen tietävän sen ja tuntevan samoin.

Ei pitkän parisuhteen salaisuus ole se että ”voi olla enemmän” vaan se ettei voisi enempää toivoa.

Jutun sanoma jää kovin hämmentävän päätöskappaleen takia epäselväksi. Kirjoittaja toteaa ”Tuntuuko se [aamuinen halu?] kahdenkymmenen vuoden kuluttua samalta, on meistä kiinni”. Hyvä näin, kirjoittaja tunnustaa että suhteen terveydestä pitää puolisoiden ottaa hieman itsekin vastuuta, mutta sitten hän jatkaa kysyen: ”Haluammeko tyytyä ja antaa periksi?”. Tällä kirjoittaja viitannee aikaisempaan toteamukseensa ”Voi valita suorittaako sen läpi keskinkertaisella ja näennäisellä onnellisuudella vai uskaltaa rikkoa omiakin ennakkoluuloja ja luultuja rajojaan.” En ymmärrä ollenkaan mistä hän puhuu. Ikään kuin parisuhteessa olisi jokin valtava paine rikkoa rajoja, muuttua paremmaksi, käydä kehityskeskusteluja, ja täyttää laadunvarmistusdokumentteja siitä miten tullaan paremmaksi rakastajaksi, ja jos ei aktiivisesti pyri rikkomaan rajoja, kirjoittaja antaa vaihtoehdoksi ”keskinkertaisen ja näennäisen onnellisuuden” ja ”annamme tekosyiden laimentaa tunnetta” ja ”unohdamme toisemme”.

Jälleen kerran olen kirjoittajan kanssa kovin eri mieltä. Hänen kirjoituksensa vaikuttaa ns. adrenaliiniaddiktin tekstiltä, jolle parisuhteen täytyy olla jonkinlaista jatkuvaa itsensä ylittämistä. Mikäpä siinä, jos puolisokseen löytää toisen samanlaisen, jolle ei yksinkertaisesti riitä se että vuosienkin jälkeen puoliso lähettää sydän ja suukko hymiöitä kesken työpäivän, tai että työpäivän jälkeinen vapaa-aika alkaa aina suudelmalla, tai että tiedät jatkuvasti tarvitsevan puolisoasi niin paljon ettei elämää ilman häntä voisi kuvitella ja tiedät myös hänen tietävän sen ja tuntevan samoin.

Ei pitkän parisuhteen salaisuus ole se että ”voi olla enemmän” vaan se ettei voisi enempää toivoa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi