Havaintoja parisuhteesta

Vuoden pimein päivä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Jokaisen vuoden lähestyessä loppua, sitä tulee sama kysymys mieleen: Olisiko aika laittaa lappu blogin luukulle? Olisiko vajaa kuusi vuotta riittävä aika havainnoille parisuhteesta? Tulee niitä aamuja, jolloin tuntuu, että on menettänyt äänensä? Suu on auki, mutta sanoja ei kuulu. Tai sitten tulee se tunne, että on kuin blogimaailman Yö-yhtye. Biisejä tulee tasaisesti, mutta se on aina sama biisi.

Kuudessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon niin henkilökohtaisessa elämässä kuin blogini maailmassa. Aloitin blogini aikana, jolloin parisuhde heräsi joka aamu arkena vierellä. Viimeiset kaksi vuotta parisuhde ei ole fyysisesti liimautuneena viereeni viikon jokaisena päivänä. Tai onhan se sisälläni ja elämässäni, mutta rakkaus seilaa raiteita pitkin kolmen kaupungin välillä. Se muuttaa sanojen muotoa ja tekstien teemoja jo itsessään jos parisuhde ei ole yhteinen aamu kuin kolmasosan kuukaudesta, vaikka rakkaus onkin lujaa ja äärimmäisen kaunista.

Olen ylpeä itsestäni. Olen siksikin, että henkilökohtaisen elämän raadellessa blogini henkihieveriin, annoin sille silti mahdollisuuden. Sanat on niin väkevä voima, että ei ne hetkessä lakkaa tulemasta. En halunnut lopullisesti tuhota sitä kaikkea hurjalla tuntimäärällä ja monen vuoden ajan pala kerrallaan rakentunutta. Pidin blogistani kiinni kuin hukkuvasta, jonka hengen halusin pelastaa. Toisesta suunnasta tuli kauniita sanoja ja halauksia samalla kuin toisesta suunnasta mitä kauheampia solvauksia ja nyrkiniskuja.

Olen saanut kuuden vuoden aikana satoja viestejä. Surullisia tarinoita tästä raadollisesta elämästä. Olen saanut kuvan naiselta, joka makaa sairaalassa aviomiehensä toimesta pahasti pahoinpideltynä. Miehen lähettämän kuvan vaimostaan, joka makaa parantumattoman sairauden riuduttamana sairaalassa odottaen vääjäämätöntä loppuaan. Viestin naiselta, joka menetti autokolarissa aviomiehensä ja kaksivuotiaan poikansa. Viestin naiselta, joka menetti kolme päivää häittensä jälkeen aviomiehensä työtapaturmassa. Naiselta, jonka isäpuoli käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen naisen ollessa lapsi. Viestin naiselta, jonka koko perhe hylkäsi hänet hänen luovuttuaan uskosta. Viestin mieheltä, joka on rakastunut toiseen naiseen, mutta ei uskalla erota, koska hänen vaimonsa uhkaa, että erottuaan mies ei koskaan näkisi lastansa. Viestin naiselta, joka töistä kotiin tullessaan yllättää miehensä ja ystävänsä alasti sängystä.

Jokainen heistä on halunnut jakaa tarinansa minulle. Kertoakseen oman tarinansa oman kertomani tarinan kannustamana. Jokainen tarinoista koskettaa minua. Ehkä joskus jopa liikaakin. Ne porautuvat ihon alle ja valuu pois selittämättömänä suruna. Eihän minulla ole ammatillista suojaa ottaa aina vastaan. Silti koen onnistuneeni jossain, koska ihmiset ovat halunneet minulle tarinansa kirjoittaa. Muutamasta heistä on tullut minulle ystävä. Yksi heitä piti puheen kesällä olleissa häissäni.

Miksi haluan ottaa esimerkiksi nämä elämän raadollisen puolen näyttävät tarinat, vaikka niiden lisäksi saan lukea paljon kauniimpiakin tarinoita?  Siksi, että lähes kaikki heistä rajun viestin lähettäneistä on rohkeudellaan jatkanut elämäänsä eteenpäin. Vaikka se kaikki on tapahtunut hitain askelin, niin kuitenkin eteenpäin. Se on lopulta sitä kaikkein kauneinta. Koska elämä on se, mikä meillä on tässä. Se ei ole mitään muuta. Yhtenä aamuna elämä on vuoden pimein päivä ja toisena aamuna valo loistaa kahden verhon väliin jääneestä pienestä aukosta.

Tämä viikko on vuoden pimein viikko. Me elämme vuoden pimeimmän ajan keskellä. Valosta pimeyteen kuusi kuukautta. Ensi viikolla se kaikki kääntyy. Pimeydestä valoon kuusi kuukautta. Onhan se helvetin kliseistä sanoa uskovansa jälkimmäiseen. Helppoa ja yksinkertaistettua kielikuvaa, jota laiskuutaan käyttää, koska ei älykkäämpää keksi. Silti kirjoitan sen tässä häpeilemättä. Ihan vain siksi, koska jos lakkaa uskomasta naivismiin, menettää liikaa ihmisyyttään. Saattaa iskeä kyynisyys, joka peittää sen pienemmänkin aukon valon tulla. Reunalla meistä moni kävelee.

Joka vuosi iskee se sama ahdistus ja mitättömyyden tunne. Tämä blogi on maailmankaikkeuden merkityksessä hiekanjyvääkin pienempi. Motiivina saada kauniita sanoja ja tykkäyksiä. Yksi piilevän narsismin piirteistä ja huomiohuorausta, koska jostain sitä ihmisen pitää saada merkityksensä. Tämä oli eräs kommentissa saamani tulkinta blogistani. En tiedä, ehkä tuossakin tulkinnassa on jotain oikein. Silti olen ajatellut, että niin pitkään, kun saan yhdenkin viestin minulle tuntemattomalta ihmiseltä tai niin pitkään, kun yksikin ihminen kirjoittaa minulle saaneensa lohtua kirjoituksestani, haluan tätä kaikesta ahdistuksesta huolimatta jatkaa. Koska yksikin ihminen riittää ihmiselle. Siinä tapauksessa kukaan ei ole yksin.

Koska siinä koko elämässä on yhä kyse. Lauseesta, jonka kirjoitin jo viisi vuotta sitten:

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Muulla ei ole niin väliä.

X