Havaintoja parisuhteesta

Vuosi leskenä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei voi sattua meille. Toinen ajatus oli, että kyllä me tästä selviämme. Toisesta ajatuksesta piti nopeasti luopua ja jäljelle jäi vaan ensimmäinen ajatus, joka ei ole poistunut vieläkään.

Vaimoni kuoli pitkälle levinneeseen syöpään vuosi sitten hieman jälkeen joulun. Tämä joulu oli ensimmäinen ilman häntä ja ensimmäinen sellainen joulu, jolloin emme kävele hautausmaalla vain katsomassa muiden sinne viemiä kauniisti pimeässä loistavia kynttilöitä, vaan viemme sinne myös omamme.

Viemme, sillä minun mukanani on meidän neljävuotias lapsemme. Lapsi, jonka tänäkin jouluna oli tehnyt joulukortin äidilleen. Kortti joka oli hänellä hautausmaalla mukana.

Vaimoni kuolema on täydellisen epäreilua. Niin kuin kuolema usein on. Meillä oli takana yhteisiä vuosia kymmenen, joista kolme vuotta vanhempina. Lasta yritimme pitkään ja olimme jo luopuneet toivosta sen saamiseen, kunnes useiden vuosien yrittämisen jälkeen tulimme raskaaksi.

Äitinä olemisesta vaimoni sai nauttia vain kolmen vuoden ajan.

Sitä tulee miettineeksi, että onko elämä näin sattumanvarainen. Niin sattumanvarainen, että se voidaan ottaa ihan milloin tahansa pois. En ole ennen vaimoni kuolemaa osannut itse pelätä kuolemaa, mutta nyt olen alkanut pelätä ihan jo sen ajatuksen tähden, että mitä lapsellemme kävisi, jos minäkin kuolisin.

Ilman lasta olisin romahtanut tämän vuoden aikana jo monia kertoja. Hän on paras lääke sille, että niinäkin aamuina, kun vain haluaisi jäädä sänkyyn, tulee sieltä noustua. Hän tarvitsee minua nyt entistä enemmän, kun toista vanhempaa ei enää ole, mutta en voi väittää, ettenkö minä tarvitsisi myös häntä, päästäkseni elämässä eteenpäin.

Alkuun ei tullut itku. Sitä toimi kuin robotti ja pakeni järjestelyihin ja käytännön asioihin. Oli kuin olisi elänyt jonkun toisen ihmisen elämää. Hiljalleen totuus kuitenkin iski kasvoille. Se iski niinä aamuina, kun lapsi kysyi äidistään ja se iski niinä iltoina, kun lapsi halusi, että äiti tulee peittelemään ja lukemaan iltasadun.

Muistan ajan, jolloin itkin useita tunteja joka ilta, kun olin saanut lapseni nukkumaan. Olen iloinen, että olen saanut ulos nuo kyyneleeni, sillä epätoivo, pettymys ja jopa viha kääntyivät lopulta ikävän ja surun puolelle ja lohduttaudun minulle kerrotulla ajatuksella, että suruun auttaa lopulta aika ja että suru on merkki vain suuresta menetyksestä eli lopulta kyse on siitä, mistä oli meidän suhteessamme kyse, rakkaudesta.

Vaikka minun pitää päästää irti vaimostani, niin ajatuksen tasolla en päästä hänestä koskaan kokonaan irti. Hän on aina osa minua ja hän kulkee mukana myös yhteisessä lapsessamme. Lapsessa, joka on rakkautemme suurin ilmentymä.

Lapsi laittoi haudalle itse piirtämänsä joulukortin. Kotona söimme piparkakkuja ja suklaata. Lapsen nukkuessa join lasillisen viiniä ja annoin itselleni luvan itkeä. Surun ja ikävän seassa oli mukana jo toiveikkuutta ja kauneutta.

Kyllä me tästä selviämme. Olemme edelleen perhe.”

X