VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 4.

Jos mikään ei muutu.

Poika katsoo vastapäätä istuvaa miestä suoraan silmiin. Sanat, jotka heidän välillään kulkevat, ovat merkitykseltään niin raskaita, että ne halkovat ilmaa, osuvat toisiinsa, kimpoilevat takaisin ja porautuvat kohteisiinsa. Sanat sanotaan todeten. Ne ovat vuosikymmeniä vanhoja sanoja, jotka ovat hautuneet unohdettujen sanojen kellareissa. Nyt poika on päättänyt kaivaa sanat esiin, muodostaa niistä lauseita ja laittaa lauseiden perään kysymysmerkin ja katsoa vastapäätä olevaa miestä syvälle silmiin ja odottaa vastauksia. Mikään muu ei riitä.

Mies katsoo pöydän yli poikaa. Poika tuijottaa herkeämättä takaisin. Mies näkee pojassa itsensä, mutta pojassa näkyy jotain, mitä mies ei tunne. Jotain miehelle tuntematonta ja ne kysymykset, jotka tuo tuntematon puoli pojassa tuo kuuluviksi, saa miehen hieman varuilleen ja sanat miehen sisältä jää roikkumaan puolikkaina suupielistä. Mies vastailee, mutta enimmäkseen kuuntelee, sillä kysymykset soivat ilmassa äänekkäämmin kuin miehen antamat vastaukset.

Poika näkee vastapäätään miehen, isän, pojan, vanhuksen, itsensä, sukupolvien takaa tulleen mieshahmon ja sanat, jotka hän hahmolta kuulee, maalaa pojan mieleen kuvaa, joka muistuttaa häntä itseään. Sanat muodostavat kuvan hänestä itsestään ja poika näkee itsensä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kaksikymmentä vuotta aiemmin ja näkee satojen vuosien taakse, näkee useita erinimisiä miehiä, mutta vain yhden mieshahmon. Poika istuu pöydän molemmilla puolilla ja kuuntelee itseään itse esittämillä kysymyksillään. Muutamalla kysymyksellä poika piirtää viivaa omasta elämästään edellisiin mieshahmojen elämiin ja se viiva on luotisuora. Ja se mieshahmo on tuttu, hän on nähnyt sen eteisen peilistä joka ikinen aamu. Hahmo, joka on imenyt itseensä kaiken kuin pesusieni ja sieni on vuosien kuluessa tullut niin painavaksi, että vesi alkaa valua siitä yli puristamatta. Poika kuuntelee mieshahmon elämää vuosikymmenia sitten. Kuulee, että mieshahmo on ollut helppo puoliso, alainen ja vanhempi. Mieshahmo on kaivanut itselleen omaa hautaansa. Kuulee, että mieshahmot ovat olleet kilttejä, mukavia, alistuneita ja menneet kiltisti sille paikalle, joka heille on osoitettu ja ankaruudella ja vaatimisella heidät on pidetty paikoillaan, hiljaa, heidät on sijoitettu eteiseen ovimatoiksi ja mieshahmo on suostunut ovimatoksi ja kun tarpeeksi monet likaiset kengät on pyyhitty mieshahmon kasvoihin, niin mieshahmo on noussut. Tarttunut nyrkkiin, pulloon tai vieraaseen naiseen. Mieshahmo on noussut lattialta liian myöhään. Mies on noussut lattialta alkoholistina, pettäjänä tai tappajana. Kapina on pakenemista ja se hetkellinen sisäinen rauha pakenemisen hetkellä on hävinnyt heti kun liike on lakannut.

Poika juoksee junan läpi kotiin, eteisen peilin eteen. Hän katsoo itseään ja näkee siellä kaikki elämänsä mieshahmot. Peili täyttyy pelokkaista, alistuneista miehistä ja poika huutaa, huutaa, HUUTAA hahmoille tappavia sanoja. Poika ravistaa peilikuvaa ja mieshahmot sinkoilevat lattialle ja poika huutaa, hyppii hahmojen päälle, hakkaa, hakkaa kovemmin ja repii palasiksi. Mieshahmot valuvat verenä eteisen matolle, anovat armoa, mutta poika ei armoa enää tunne. Hän hakkaa tappaakseen, iskee puukkoa niin syvälle rintaan, että selkä tulee vastaan ja poika huutaa kuolemaa, huutaa elämää ja hahmo hahmon perään jää velttona paikoilleen ja heidän kuvansa häipyy peilistä ja poika näkee hien ja kyyneileiden läpi vain yhden hahmon peilissä, hänen oman kuvansa. Hän näkee vain oman kuvansa ja hän lysähtää voipuneena seinää vasten ja hän vaipuu uneen, jossa hän näkee tyttöhahmon lähestyvän häntä liikkein, joka ei jätä mitään arvailujen varaan. Hän liikkuu tanssilattialla saalistajan katseellaan ja poika lähestyy häntä ja tarttuu hahmoon lupaa kysymättä, avaa huulet raolleen ja suutelee sanomatta mitään. Todellisuus, uni ja humala sekoittuvat pojan mielessä ja hän ei tiedä onko mukana unessa, muistoissa vai oikeassa elämässä. Poika tuntee vahvuutta, jota ei ole ennen tuntenut ja tyttöhahmo hänen edessään lankeaa vahvuuden edessä. Hänen ympärilleen kerääntyy pojan elämän ihmishahmoja, jotka vaativat poikaa irrottamaan otteensa tyttöhahmosta. Poika ei kuuntele heitä. Hän ei anna heidän sanoilleen mitään arvoa. Poika tietää mitä tekee. Hänen ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa toteuttaakseen elämäänsä. Hän kääntyy ihmishahmoja päin ja puhkeaa äänekkääseen nauruun. Tuttavat, sukulaiset, vanhemmat, kumppanit, esimiehet katsovat poikaa hämmentyneinä. Hän tietää, että ei ole koskaan enää kenekään ovimatto, eikä koskaan enää vuosikymmenten takaiset äänet ohjaa häntä kulkemaan toisten tallomia polkuja. Ja ensimmäisen kerran elämässään poika kumartuu tanssivan tyttöhahmon eteen niin, että kukaan ihmishahmojen joukossa ei voi olla huomaamatta hänen persettään. Poika kävelee ulos todellisuudesta, unesta, humalasta, mistä lie, mutta tietoisena itsestään ja elämästään ja tyytyväisempänä kuin koskaan ajatuksesta, että tästä hetkestä eteenpäin poika määrittää itse oman elämänsä ja peiliin katsoessa hän näkee vain yhden hahmon, hänen omansa ja matka, joka tästä hetkestä alkaa kuljettaa hänet korkeammalle kuin hän on itse kuvitellut edes pääsevänsä.

faith no more-digging the grave.