Havaintoja parisuhteesta

Yhdessä vain lasten takia.

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Me olemme yhdessä vain lapsien takia. Siksi, että lapset eivät joutuisi kokemaan eroa ja heistä ei tulisi rikki menneitä avioerolapsia. Näin minulle kirjoitti kolmen lapsen äiti, joka haaveili samassa viestissä parisuhteesta, jossa saisi rakkautta ja läheisyyttä. Hän kirjoitti häpeästä, joka kasvaisi liian suureksi, jos hän lähtisi kolmen lapsen äitinä hakemaan itselle isompaa onnea.

Olen pitkään ihmetellyt, että mistä on tullut ajatus, että lapsille on haitallisempaa kokea vanhempiensa avioero kuin nähdä vuosia kestävä vanhempien välinen paska parisuhde. Miten sellainen lapsuus voi olla parempi, jonka joutuu elää arjessa, jossa vanhemmat eivät rakasta toisiaan, vaan sinnittelevät yhdessä, koska ovat saaneet ajatuksen tai heille on kerrottu, että lapsi menee pilalle, jos hän joutuu kokemaan vanhempiensa eron.

Mitäpä jos kuuntelisimme nuorta aikuista, joka kirjoitti minulle avoimesti lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Viestissään hän kertoi toivovansa koko nuoruuden, että hänen vanhempansa ymmärtäisivät erota, koska heidän yhteiselostaan ei tullut mitään. Hän kertoi ottaneensa sen jopa pienenä vittuiluna, että vanhemmat erosivat muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pois kotoa. Kyse ei ollut varmasti sattumasta, vaan vanhemmat antoivat itselle luvan erota lapsen muuton jälkeen.

Siinä, että elää parisuhteessa jonkun muun seikan vuoksi kuin keskinäisen syvän rakkauden, ei ole lähtökohtaisesti mitään oikeaa. Se on hukkaan heitettyä aikaa elämässä, jossa muutenkaan ei ole aikaa hukattavaksi. Kuinka surullista onkaan uhrata elämästään ison osan jonkun asian vuoksi, jota edes uhrauksen kohde ei arvosta. Miettikää nuoren miehen tarinaa. Hänen vanhempansa uhrasivat elämästään melkein kaksikymmentä vuotta, koska kuvittelivat, että heidän pitää tehdä se lapsensa vuoksi. Samalla lapsi toivoi, että vanhempansa olisivat ymmärtäneet erota ajoissa.

Lapsi, joka ei saa elää lapsuuttaan ydinperheessä tilastoidaan joksikin muuksi kuin ydinperhelapseksi. Minä en ymmärrä termiä ydinperhe. Mitä se oikein tarkoittaa? Minulle ydinperhe tarkoittaa sitä perhettä, jossa lapsi kulloinkin elää. Ei ole olemassa enää mitään yhtä oikeaa tai normaalia tapaa olla perhe. On lukuisia erilaisia tapoja olla perhe ja kaikki niistä ovat yhtä normaaleja. Kaikki niistä perheistä on ydinperheitä. Kaikista epänormaalin tapa lapselle elää perheessä, on sellainen perhe, jossa perheenjäsenet eivät rakasta toisiaan. Se on samalla kaikkein haitallisin ja surullisin tapa saada malli parisuhteesta.

Olenko huomattavan väärässä väittäessäni, että lapselle on kaikkein parasta elää sellaisessa perheessä, jossa hän näkee toisiaan rakastavat aikuiset. Eikä se ydinperhe tarvitse aina edes ympärilleen kahta aikuista. Yksikin aikuinen lapsen tai lapsien kanssa muodostaa yhtä hyvän ydinperheen. Jos ydinperheeksi lasketaan kuuluvaksi vain sellaiset perheet, jonka muodostavat lapsen lisäksi hänen biologinen isä ja äiti, niin sitä mallia voi hyvällä syyllä kutsua jo ydinperhefasismiksi.

Pitää uhrata oma onni lasten onnen edelle. Olen saanut monia tämän suuntaisia kommentteja kirjoittaessani eroista ja uusista rakkauksista. Kyllä, olen samaa mieltä, lasten hyvinvointi on kaiken edellä, mutta kysymys kuuluukin, onko lapsen onni nähdä vanhempi tai vanhemmat onnettomina? Lisääkö lapsen onnea se, että hänen biologiset vanhempansa elää parisuhteessa, jota ei oikeasti edes ole. Sekö on oikeasti lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi näkisikin elämässään yhden tai jopa kahden onnistuneen parisuhteen mallin?

Meillä ihmisillä tuntuu olevan tarve puuttua toisten ihmisten valintoihin, vaikka ne eivät meille mitenkään kuuluisikaan. Me kuvittelemme tietävämme toisten asioista paremmin kuin he itse tietävät. Kuinka loukkaavaa, vähättelevää, alentavaa ja rajoittunutta onkaan paheksua ihmisiä, jotka uskaltavat ja rohkenevat hakea elämälleen jotain isompaa onnea. Ja kuinka helppoa sieltä paheksumisen takaa onkaan nähdä se pelkuruus ja kateus rohkeita kohtaan, kun itse ei siihen koskaan kykene. Sieltä pelkuruuden poterosta onkin sitten hyvä ja helppo huudella itsestään selviä latteuksia ja ottaa raukkamaisesti esiin se iänikuinen lapsikortti ja syyllistää sen varjolla ihminen, joka hakee itselle jotain parempaa.

Eiköhän se kuitenkin ole niin, että lapsi haluaa nähdä vanhempansa onnellisena ja elämäniloisina. Ja jos joku pystyy vasta-argumentoimaan sen, että lapselle on parempi kasvaa ns. ydinperheessä senkin uhalla, että näkee noin 18 vuoden ajan vanhempiensa vihaavan toisiaan, niin haluan kuulla perusteet. Mitä häpeään tulee, niin häpeä kumpuaa sisältäpäin ja sillä ei ole usein mitään perusteita. Ihmiset, jotka kovaäänisemmin tuomitsevat, ovat ihmisiä, jotka voi huoletta heittää pois elämästään, sillä tilalle tulee varmasti ihmisiä, jotka ottavat avosylin vastaan.

Uskon ajatukseen, että kaikilla meillä on oikeus onneen. Ja jos onnea ei yrityksistä huolimatta saa vallitsevasta elämäntilanteesta, niin jokaisella on oikeus lähteä hakemaan sitä muualta. Sitä paitsi yhden ihmisen onni on usein jonkun toisen ihmisen onni, joka on taas jonkun kolmannen ihmisen onni. Onni lisää onnea, ilo lisää iloa ja rohkeus ruokkii lisää rohkeutta.

Uhrautuminen on pahinta mitä ihminen voi itselle tehdä. Se ei tuo muuta tullessaan kuin katkeran vanhuuden. Minä uskon enemmän rakkauden voimaan ja siihen, että rakkaus monistuu ja tuo tullessaan sitä onnea ja turvaa, jonka suojissa jokaisen on hyvä kasvaa ja olla.

Ja se on samalla määre termille ydinperhe: Paikka, jonka suojassa on hyvä kasvaa ja olla. 

Lue myös

X