Havaintoja parisuhteesta

Yhteisellä matkalla.

31.10.2015 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

31.10.2015 Seinäjoki-Tampere 174 km jäljellä.

 

Henkilöt:  Nainen ja mies.

Biisilainaukset: Juice Leskinen: Syksyn sävel ja Nopsajalka: Lupaan olla.

 

– Anna olla tämä. Kaunis biisi. "Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen".
– Juicen kuolemasta tulee kohta kymmenen vuotta.
– Niin. Käsittämätöntä miten aika kulkee nopeesti.
– Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeemmin se tuntuu menevän. Mieti kuinka nopeesti kymmenen vuotta on mennyt.
– Oon mä miettiny. Seuraavat kymmenet vuodet menee varmasti yhtä nopeesti. Sitten ne loppuu. Pitäis ymmärtää ajan rajallisuus. Mä oon vähän yrittäny ajatella, että aina kun mä herään aamulla, niin se päivä on kuin yksi uusi elämä, joka päättyy illalla, kun käyn taas nukkumaan. Ja seuraavana aamuna alkaa taas uusi elämä. Niin mä oon yrittäny miettiä. Jokainen päivä yksi uusi elämä.
– Katso! Onko noi joutsenia vai kurkia? Tuolla pellon laidalla.
– En mä tiedä. Jotain lintuja. Sä ajat aika lujaa. En mä ehdi nähdä.
– No meillä on vähän kiire. Koira pitää hakee ja illalla pitää taas lähteä.
– Jotain lintuja ne oli. Kuuntele noita sanoituksia. ” Pane käsi käteen, ollaan hiljaa.”
– En mä voi, mä ajan.
– Ollaan edes ihan hiljaa.

 

Seinäjoki-Tampere 90km jäljellä.

 

– Me ollaan puolivälissä.
– Niin. Tunti ja ollaan perillä.
– Ei kun mä tarkoitin, että elämää. Keskimääräistä ihmisen elämää. Puolessa välissä. Mulle tuli mieleen, että jos tämä automatka olisi elämä, niin meillä olisi tunti takana ja tunti vielä edessä. Pitäsikö ajaa vähän hitaammin?
– Mutta meidän pitää hakea se koira ja sitten pitää..
– Aina on jotain jos niin ajatellan. Voidaan me ajaa täysillä loppumatka, mutta se tarkoittaa, että ollaan aikaisemmin perillä. Mä haluan olla vielä matkalla. Sitä paitsi, tuolta mutkan takaa voi tulla rekka väärällä kaistalla ja se on sitten siinä. Ei voi tietää. Paitsi että ollaan vähintään puolessa matkassa.
– Miksi sä ajattelet kuolemaa koko ajan?
– Ei kun mä ajattelen elämää. Puolet vielä jäljellä. Vois ajaa sen vähän hitaammin. Näkis enemmän.
– Hei, taas joutsenia tai kurkia. Tuolla pellon reunalla.
– Pitäiskö pysähtyä katsomaan niitä? Ne menee muuten taas ohi.
– Mä ajan bussipysäkille. Ne on tossa ihan lähellä.

– On ne kauniita. Mä en vieläkään tiedä mitä ne on. Lintuja, se riittää.
– Ollaan tässä vähän aikaa. Hei, taas kaunis biisi. Eikös tämä tullut telkkarista tällä viikolla?
”Lupaan olla sun, kun päivä vaihtuu iltaan ja pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.”
– Taas lauletaan, että pitäisi olla hiljaa.
– Hiljaisuudessa kuulee kaikki pienemmätkin äänet. Ne, joilla on merkitys. Muistatko kun kerroin siitä mummosta, jonka mies kuoli? Ne oli ollut kuuskymmentä vuotta yhdessä. Mummo kertoi mulle, että mies keitti hänelle joka aamu kahvit ja ensimmäiseksi silitti kevyesti poskesta. Sitten mummo sanoi mulle, että se kahvi oli aina hirveän pahaa, mutta ei hän raaskinnut sanoa siitä, koska se teko oli niin kaunis. Ja mummo pelkäsi, että jos hän sanoo kahvista, niin silityskin jää pois. Mummo sanoi, että nyt hänellä on ikävä sitä pahaa kahviakin ja sitä keittimen ääntä, kun kahvi tippui.

– Voin mä nyt ottaa sua kädestä. Ja voin mä ajaa yhdelläkin kädellä.
– Ei mennä vielä. Ollaan tässä. Kunnes päivä vaihtuu iltaan. Meillähän on tämä koko elämä aikaa.
– Ajetaan hiljempaa. Mä haluan nähdä kaikki linnut.
– Odota vielä. Sulje silmäsi. Sun huulet maistuu ihan suklaalta. Mä laitan stereoita vähän isommalle. Kuuntele. Tämä on yksinkertaisuudessaan kaunis:
 
”Täällä saman kannen alla, meil on meret meil on maat, meil on sanat joiden voima pitää tän kaiken paikoillaan, päivät kuluu viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan jos tänne kuuluu, sen tuntee. Ei oo mitään muuta kuin tää, ei oo mitään muuta kuin me kunnes kuolen.”