Havaintoja parisuhteesta

Yksinäisyys on sitä, että ei ole ketään, jota ikävöidä

11.6.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Yksinäisyys ei ole ikävää ihmisen luokse, joka on jossain muualla. Yksinäisyys on sitä, että ei ole ketään, jota ikävöidä.

Yksinäisyys ei ole satojen kilometrien välinen etäsuhde, jossa rakastamansa ihmisen kanssa ei voi mennä joka ilta saman peiton alle nukkumaan. Yksinäisyys on sitä, että samassa sängyssä nukkuu joka yö ihminen, joka tuntuu kuin vieraalta.

Yksinäisyyttä ei ole olla saamatta ilta- ja aamusuudelmaa, koska huulet, jotka ne antaisivat, on jossain toisaalla. Yksinäisyyttä on se, että suudelmat jäävät saamatta, vaikka huulet olisivat saatavilla.

Yksinäisyys.

Nainen tiesi olevansa jo elämänsä viimeisillä kilometreillä. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa viikon aikana olivat kotihoitajan päivittäiset käynnit, työntekijät, jotka kävivät nostamassa hänet kaatuneena lattialta hänen painaessaan ranteessaan olevaa laitetta ja ateriakuski, joka toi hänelle kaksi kertaa viikossa mikrossa lämmitettävän aterian.

Minä muistan ne käynnit. Varsinkin sen, joka tapahtui jouluviikolla. Alkuviikolla nainen sanoi ilahtuneena, että loppuviikosta ei tarvitse tuoda aterioita, koska hän pääsee tyttärensä perheen kanssa joulua viettämään. Loppuviikolla nainen sanoi surullisena, että ei hän päässytkään. Oli jouluaatonaatto ja jättäessäni muovirasiassa olevat joululaatikot hänen jääkaappiinsa ja sulkiessani oven perässäni lukkoon, korviini jäi soimaan naisen lause: ”Ehkä painan turvaranneketta, vaikka en olisi edes kaatunut. Tulisi edes joku.”

Yksinäisyys.

Me katoamme toisiltamme. Me häviämme iltaisin rinnakkaistodellisuuksiin, jotka eivät ole totta. Me hukutamme yksinäisyytemme kolmeen lasiin valkoviiniä, sitten kokonaiseen pulloon, kunnes viimein kaapissa on kolmen litran pahvitonkka, josta valutamme laseihimme hetkellistä helpotusta. Se on kuin lapsen saama äidin syli surun hetkellä. Lohtu, joka kannattelee meidät hetkien läpi.

Me katoamme toisiltamme. Yksinäisyys näyttäytyy väkivaltaisina viesteinä uutisten keskustelupalstoilla. Se näkyy vieraan ihmisen salaisena viestinä puhelimen muistiossa. Se näkyy halpaa makeaa viinipulloa kädessään pitävän kadunmiehen luovuttaneessa katseessa. Se näkyy sohvan toisessa päädyssä istuvan puolison kehonkielessä. Se näkyy suurina pettämis- ja avioeroprosentteina tilastoissa.

Yksinäisyys.

Ei meillä olisi varaa siihen. Meidän pitäisi toimia yhdessä. Meidän pitäisi vastata huutoon halauksella eikä kovemmalla huudolla. Meidän pitäisi tulla pois kuplista ja rinnakkaistodellisuuksista. Meidän pitäisi kohdata ihminen ilman ennakkoluuloja. Pitäisi taas aloittaa ihan alusta. Esitellä itsensä koko muulle maailmalle.

”Hei. Minun nimeni on Sami. Minä tarvitsen muita ihmisiä. Ilman muita ihmisiä, minäkään en ole yhtään mitään.”

Pitäisi uskaltaa tulla pois sieltä sohvan toisesta päädystä. Siirtyä keskelle. Pyytää toista ihmistä tulemaan sohvan toisesta päädystä myös siihen keskelle. Niin, että kaksi ihmistä istuisi ihan vierekkäin. Emme olisi enää niin yksin. Emme jättäisi koskaan ketään ihan yksin. Painaisimme omia turvarannekkeitamme ja tulisi ihminen ja koskettaisi.

Meidän pitää löytää taas toisemme. Vain yhdessä me voimme pelastaa itsemme yksinäisyydeltä, sillä yksinäisyys on yhtä tappavaa kuin maailman pahimmat taudit.

Ehkä vielä tänään voisi kääntää katseensa kohti toisen ihmisen katsetta.

Synnyttäisi yhteyden.

 

Lue myös

Suosittelemme