Osanani on olla yksin

Joskus tunnen itseni niin näkymättömäksi, että ihmettelen, että miten kauppaan menevät automaattiset liukuovet avautuvat minulle. Näin kirjoitti eräs yksinäisyydestä kertova nainen, joka jakoi kokemuksiaan Yle Puheen Akti-ohjelmassa tänään.

Näkymättömyys.

Ryhmälle ihmisiä näytettiin kuva päiväkodin pihasta. Ihmisten piti kertoa, mitä kuvassa näkivät. Ihmiset näkivät leikkimässä olleita lapsia, lasten kanssa ulkona olevia aikuisia ja keinussa keinuvia lapsia. Vain harva kiinnitti huomiota kuvassa olevaan yksin seisovaan lapseen, jota kukaan ei ollut ottanut mukaan leikkeihin.

Lapsi, jonka syntymäpäiville ei kukaan tullut. Lapsi, joka tässä tarinassa on kasvanut nuoreksi aikuiseksi. Hän kirjoitti minulle. Nainen, jota koulussa kutsuttiin trampoliiniksi, koska hän oli lihava ja liikuntatunnilla hänen luokkatoverinsa oli painanut hänen vatsaansa ja nauraen huutanut, että vatsa heiluu kuin trampoliini.

Trampoliini-lapsi.

Hänen tehtävänsä oli seistä välituntisin pihassa yksin ja piilossa, koska näkymättömissä oleminen estää ainakin kiusaamisen. Ehkä hänkin myöhemmin kokee, että on niin näkymätön, että ihmettelee liukuovien avautuvan hänen edessään. Yksi lukuisista lapsista, jotka tulevat nimitetyiksi, milloin milläkin nimellä. Lapsi, jota kukaan ei tunnu näkevän.

Näkymätön.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa suomalaiset arvioitiin maailmanlaajuisesti hyvin empatiakyvyttömäksi kansaksi. Me olemme myös kärkimaita sinkkuasumisessa. Toisin sanoen, emme ole kovin sosiaalinen ja yhteisöllinen kansa. Meitä ahdistaa bussissa viereen tulevat ja samaan hissiin tunkevat ihmiset. Me emme aina edes pysähdy, nähdessämme maassa makaavan ihmisen. Me saatamme pitää auttamista puuttumisena.

Me emme mene kohti.

Me saatamme parisuhteissammekin olla toisillemme etäisiä. Me emme paljasta toiselle ihmiselle tunteitamme. Me emme muista kysyä kotiin palaavalta puolisolta, että mitä sinulle kuuluu? Tai jos kuulemme, niin tulee vastanneeksi, että ”ihan hyvää”, vaikka kuuluisikin ihan jotain muuta. Me emme vain tunnu avautuvan.

Myöhemmin se johtaa surullisen kuuluisaan toteamukseen, että ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikka eihän se koskaan tule. Siinä vain on jäänyt vuosien ajalta sanomatta tai kuuntelematta aivan liikaa asioita, jotka olisi pitänyt saada sanotuksi tai jotka olisi pitänyt kuunnella tarkalla korvalla.

Olemme olleet näkymättömiä.

Me olemme parisuhteessakin yksin, koska meidät on kasvatettu pärjäämään yksin. Empatia on heikkous, joka estää pärjäämästä. Sääli on sairautta ja mitä näitä muita empatiakyvyttömyyttä alleviivaavia lauseita sitä nyt elämänsä aikana onkaan kuullut. Yhdysvaltalaistutkimus haukuttiin Suomessa pystyyn. Totta kai se haukuttiin, koska se osui suoraan meihin ja kertoi sen, mitä emme itse halua itsellemme tunnustaa.

Vedämme oven kiinni.

Tein vuosia sitten työkseni kuljetustyötä, jossa vein kaupungissa asuville ikäihmisille ja muita apua tarvitseville päivittäisruokatavaraa ja aterioita. Tapasin lukuisia kotiinsa vangittuja yksinäisyyteen pakotettuja ihmisiä, joiden viikon ainoa ihmiskontakti oli kaupungin tarjoama palvelu, minä yksi heistä. Jouluviikko oli pahinta aikaa toivottaa hyvää joulua ja painaa ovi perässä kiinni pyhien kestävään hiljaisuuteen.

Kukahan heiltä on viimeksi kysynyt, että mitä kuuluu?

Onhan se itsellekin helpointa. Vastata, että ihan ookoo. Jättää vastaamatta tai niin kuin monet ihmiset tekevät, että kysymyksen kuultuaan alkavat puhua lapsistaan, työstään, koirastaan tai aivan kaikesta muusta kuin itse aiheesta, että mitä sinulle kuuluu. Siinä kun pitäisi olla itselleen rehellinen ja itseään on paljon helpompi huijata kuin tunnustaa tosiasiat.

Trampoliini.

Hän sanoo vieläkin vihaavansa sanaa trampoliini. Lapsuus on jättänyt niin näkyvät haavat, että ne eivät hetkessä arpeudu. Eniten nainen sanoo olevansa pettynyt ihmisiin, joille hän uskalsi lapsena sanoa, että häntä kiusataan. Vastaukset olivat vähätteleviä. Pahin niistä aivan hänen läheltään. Älä nyt turhasta itke. Kiusaa takaisin.

Tämäkö on meidän asenteemme?

Kävellä ohi kadulla makaavasta ihmisestä. Sanoa kiusatulle, että älä valita. Olla soittamatta joulua yksin viettävälle ikäihmiselle. Kääntää kylkensä itsensä uneen itkevälle puolisolle. Olla näkemättä kuvassa yksin jäänyttä lasta. Teurastaa julkisesti mokan tehneen henkilön. Potkia maassa makaavaa. Sulkea rajat apua tarvitsevilta. Kasvattaa lapsi olemaan turhasta itkemästä. Luoda yhteiskunta, jossa jokaisen on pärjättävä omillaan. Pitää empatiaa heikkoutena.

Muutos.

Vai voisiko katsoa ihmistä suoraan silmiin ja sanoa, että minä olen tässä? Mitä ikinä tapahtuukaan, niin minä olen tässä. Koska samalla, kun minä olen sinulle tässä, niin sinä olet minulle. Teemme toisistamme näkyvät.

Yksin meidät huomaa vain itseavautuvat liukuovet, eikä niiden takana ole turva, rakkaus tai lohtu.