Havaintoja parisuhteesta

”Yksinoloa en pelkää, pelkään, että menen hukkaan”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olen alle nelikymppinen työssäkäyvä nainen. Perheeseeni kuuluu kaksi lasta sekä aviomies. Olemme olleet yhdessä 12 vuotta.

Hieman taustaa: Ennen tätä parisuhdetta olin 8 vuotta ensimmäisen miesystäväni kanssa, jonka jätin ollessani 25-vuotias. Suhde oli kasvumme myötä pystyyn kuollut ja ulkopuolinen seura alkoi kiinnostaa liikaa, halusin kokemuksia. Erosta seuraavana päivänä tapasin nykyisen aviomieheni. Rakastuimme tulisesti, kaikella tavalla, sovimme yhteen henkisesti ja fyysisesti ja elämä vei nopeasti eteenpäin.

Elämämme on ollut tasaista ja onnellista, kivaa ja tavallista. Normaalia. Elämään on kuulunut myös miehen työnarkomania (purkaa kaikki työasiansa minulle), miehen terveyshuolet omasta itsestään (purkaa kaikki terveysasiansa minulle), miehen ajoittaiset ylilyönnit (sanalliset, muutama uhkaava tilanne) alkoholin suhteen ja miehen mieltä vallitsevat vanhemmiltaan perityt perinteiset avioliiton mallit: nainen hoitaa lapset, mies tuo leivän pöytään. Minun käydessäni (hyvin harvoin) ystävien kanssa ulkona tai mökillä, olen saanut kotiin tullessani päälleni suoraa vittuilua ja syyllistämistä; joko minulla on ollut liian hauskaa ja olen hehkuttanut sitä liikaa, tai muuten vaan olen saanut kuittailua siitä, että olen käynyt omilla menoillani.

Seksiä parisuhteessamme on ollut vähän. Tavatessamme harrastimme seksiä kymmenenkin kertaa viikonlopun aikana. Pikkuhiljaa mutta yllättävän nopeasti seksin määrä väheni. Kun harrastamme seksiä, suostun siihen usein miellyttääkseni miestäni ja välttääkseni päälleni laskeutuvan mielenosoituksellisen mökötyksen. Usein hoitelin hänen tarpeensa muutoin, sillä en kaivannut seksiä, en kokenut sitä tarvitsevani, välillä toki panetti, mutta saatoin hoidella haluni itse, koska en halunnut seksiä. En ole halunnut seksiä vuosiin ja luulin, että en ole kovin seksuaalinen ihminen.

Näiden asioiden kanssa olemme eläneet silti ihan kivaa elämää. Tavallista lapsiperheen arkea. Rivitalo, farmariauto ja vuokrakesämökki. Näin meni 12 vuotta. Osaltani täysin uskollisesti. Kuluvan vuoden tammikuussa menin toiseen kaupunkiin juhlimaan ystäväni syntymäpäivää. Tapasin ravintolassa miehen ja päädyin hänen hotellihuoneeseensa. Jotain tapahtui monessakin muussa mielessä kuin hotellihuoneen sängyssä. Palasin kotiin henkisessä ja fyysisessä krapulassa. Harrastimme mieheni kanssa upeaa seksiä, joskin toinen mies mielessäni; kävin hankkimassa ruokahalun muualta mutta söin kotona.

Pidimme yhteyttä hotellimiehen kanssa, tapasimme muissa kaupungeissa vielä muutaman kerran seksin merkeissä. Kevät oli kamalaa aikaa. Miten saatoin olla uskoton miehelleni? Miten voin tehdä niin? Miksi? Silti jatkoin kaksoiselämääni, valehteleminen oli yllättävän helppoa enkä kokenut siitä tunnontuskia. En kestänyt mieheni läheisyyttä sitäkään vähää, mitä aiemmin oli ollut. Mitä etäisemmäksi kävin, sitä tarpeisemmaksi mieheni muuttui. Hän alkoi haluta ja tarvita minua entistä enemmän. Kaikella tavalla. Minä etäännyin, hän yritti lähentyä henkisellä ja seksuaalisella tasolla. Alkoi huolehtia kodista, lapsista, hoiti koronaetäkoulun ja päiväkotilaisen vahtimisen etätöitä samalla tehden. Minä kävin töissä.

Keväällä kerroin, että tapasin tammikuussa miehen, jonka kanssa tapahtui jotain kertomatta kaikkia yksityiskohtia. Mies taas kertoi suudelleensa useita naisia humalassa baarissa ja eräällä risteilyllä oli ajautunut seksiin vieraan naisen kanssa, ei kuitenkaan yhdyntää. Ilmoitin, että haluan miettimisaikaa avioliiton jatkumisen suhteen ja muutin ahdistuksessani omaan asuntoon edelleen pyörällä päästäni: miksi olin uskoton? Miksi jatkoin sitä?

Kesän kynnyksellä sanoin, että en näe suhteen jatkumista todennäköisenä. Haluan asua yksin, että en halua taukoa ja välimatkaa lapsista, vaan miehestäni. Miehen pelko ja ahdistus erosta oli käsinkosketeltavaa. Hän alkoi uhkailla kusipääksi muuttumisella (sen hän myös osaisi ja varmasti tekisi), sanoi laittavansa välit poikki, antavansa lapset minulle kokonaan, muuttavansa toiselle puolelle Suomea. Aneli ja pyysi. Haukkui minua. Esti väliaikaisesti numeroni, lapsen numeron. Kiristi lapsilla, haluanko viedä lapsilta ehjän perheen, olisimme kaikki onnellisempia yhdessä. Kertoo lapsille, että isi ei halua erota äidistä eikä halua, että äiti ostaa omaa autoa. Ehdottaa diilejä: minä annan hänelle seksuaalista helpotusta ja saan käyttää autoa. Ajatuskin ällöttää minua.

Alkuvuodesta kerroin hänelle haluistani kokemuksiin muiden miesten kanssa. Mies antoi luvan, avoin avioliitto. Mies suostuisi edelleen kaikkeen mitä ehdotan. Miehelleni on tärkeää, että kaikki näyttää hyvältä muiden silmissä. Häntä hävettää, että naapurit tietävät meidän asuvan kahdessa asunnossa. Hän ei halua kertoa siitä muille. Avioliitto on pyhä ja sen tulee olla mahdollisimman pitkä hinnalla millä hyvänsä, vanhempansa olleet aviossa yli 40 vuotta ja tiedän, että eivät kovinkaan onnellisesti. Anoppi elää elämäänsä nyt miehensä kautta lastensa muutettua pois kotoa. Miehelleni on tärkeää, että perhe pysyy yhdessä, hän ei kykenisi eroamaan siististi ja aikuisesti, koska minä olen hänen elämänsä usko, toivo ja rakkaus. Muita ei ole eikä tule. Hän on valmis jatkamaan avioliittoa ja perhe-elämää millä sopimuksella tahansa.  Avioero olisi hänelle häpeätahra, epäonnistuminen, hän olisi luovuttaja.

Koen, ettei meillä ole parisuhdetta. Ei ole ollut vuosiin. En halua elvyttää sitä, mies haluaa. Tunnen, että suhteemme on täysin kaverillinen. Kaksi ystävää kasvattaa lapsia. Kun ilmoitin muutostani, mies laittoi kovat piippuun: nyt hankitaan lapsenvahteja ja tehdään asioita yhdessä. Parannetaan parisuhde ja otetaan yhteistä aikaa. Saan mennä arki-illat ja viikonloput, miten haluan. Ei auta enää, minä sanoin.  En uskalla sanoa miehelleni lopullista päätöstäni, koska kerran kun yritin sitä tehdä, hän alkoi peloissaan uhkailla. Hän ei yksinkertaisesti näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin avioliiton jatkuminen. Mies on omistushaluinen ja tunnen hänen vahtivan liikkeitäni, hän vaati minua laittamaan Whatsappiin viimeksi paikalla-asetuksen päälle, en laittanut. Poistin hänet Instagram-seuraajistani koska en halua hänen tietävän jokaista juoksulenkkiäni.

Sovimme kesän kynnyksellä suusanallisesti avoimesta parisuhteesta. Miehen mielestä se tarkoittaa satunnaisia yhden illan juttuja, kännipanoja baarin jälkeen. Yhtäkään hänellä ei ole ollut, viestitellyt on kahden naisen kanssa, joiden numerot sai baarista. Minä latasin Tinderin ja tapasin miehen, jonka kanssa minulla on ollut seksisuhde koko kesän. Välillämme ei ole muuta kuin seksi, joka on mieletöntä. Parempaa kuin avioliitossani ikinä, edes silloin nuorina hulluina rakastuneina. Haluamme toisiamme ja sytymme toisistamme. Se on ihanaa, ennenkokematonta ja olen saanut hänen kanssaan järisyttäviä orgasmeja kerta toisensa jälkeen. Haluan asioita, joita en tiennyt haluavani. Pidän asioista, joista en tiennyt pitäväni. Parisuhdetta kumpikaan meistä ei voisi kuvitella eikä tarvitsekaan. Haluamme toisiltamme ihoa ja seksiä.

Elettyäni kesän ajan kahta elämää: eloon heränneen naisen itsenäisyyttä ja vapautta sekä asumuserossa olevan kahden lapsen äidin arkea lapsia vuoroviikoin jakaen ja avioliiton tulevaisuutta pohtien, olen tullut seuraavaan lopputulokseen: Nykyisellä parisuhteellani ei ole toivoa. Sillä ei ole jatkoa. Kylmää on ollut tajuta, etten rakasta aviomiestäni enää. Tiedän ja tunnen sen. En tiedä milloin rakkaus loppui. Tammikuussa? Kaksi vuotta sitten kun emme saaneet hänen humalatilansa vuoksi riitamme selvitettyä ilman virkavallan apua? Vai ehkä jo vuosia sitten ja nyt vasta ymmärsin, mitä muuta elämäni vielä voisi olla? En halua häntä henkisellä enkä fyysisellä tasolla. Asumuseron tarkoitus oli selvittää, alanko ikävöidä häntä. Olemme asuneet erillämme kolme kuukautta ja ei, en kaipaa häntä. Viime viikolla aloin itkeä töissä kesken palaverin tajutessani, että en ikävöi häntä, enkä ole menossa takaisin yhteiseen kotiimme.

Jos lapsia ei olisi, olisin jättänyt hänet jo keväällä. Mikä minua estää? Pelko. Hän pelkää, että jätän hänet ja minä pelkään, että minun ja lasten elämä muuttuu hänen katkeran käytöksensä takia vaikeaksi. Todella vaikeaksi. Hän ei tule ottamaan eroilmoitusta hyvin ja pelkään hänen reaktiotaan.

Mieheni kysyy: miksi ei ihan ok elämä riitä minulle? Miksei ihan kiva riitä? Miksi en haluaisi jatkaa parisuhdettamme ihan juuri niillä ehdoilla mitä minä haluan? Naida vieraita miehiä, jos haluan, samalla kotia leikkien ja kulisseja pystyssä pitäen?

Koska minä en halua. Miksi ihan kivan pitäisi riittää? Haluan, että minä haluan ja minua halutaan. Haluan herätä sellaisen miehen vierestä, jonka kainalossa haluan torkuttaa kymmenen kertaa, jotta voin työntää kasvoni hänen kainaloonsa ja haistaa hänen ihanan aamuhikisen tuoksunsa. Haluan nukkua lusikassa, vaikka selkäni olisi aamulla kipeä huonosta asennosta. Haluan, että lähtiessäni suumme liimautuvat toisiinsa ja melkein myöhästyn töistä. Haluan tuntea. Vaikka se olisi vain ohimenevää. Haluan intohimoa, vaikka se olisi eri ihmisten kanssa koettua. Haluan haluta olla parisuhteessa. Jos haluamaani ei ole saatavilla, olen mieluummin yksin. Yksinoloa en pelkää. Pelkään, että menen hukkaan.

Koska haluan lasten parasta, eikä sitä ole kulissiliitossa kasvaminen. Seinät eivät ole lasten koti vaan parisuhde. Lapset ehkä halkeilevat hetkeksi erotessamme, mutta palasina he kasvaisivat jatkaessamme näin. Koska rakastan lapsiani ja valitsen aina heidät ennen miestäni, ennen ketään miestä.

Kaikkea muuta, kunhan ei vain nukkuvaa puolikuollutta elämää, sanoi Minna Canth.”

Viisas nainen.

Lue myös

X