Havaintoja parisuhteesta

Yli 40 vuotta rakkaudettomassa avioliitossa! Kuinka helvetin surullista!

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Miksi vieläkin olet tuossa suhteessa, kysyin erään tekstini otsikossa ja tänään tekstiin tuli tällainen vastaus:

Varsin koskettava kysymys. Miksi? No kaikki ei ole ihan noin. Onko paremmin vai olisiko vieläkin huonommin. Yli 40v avioliitossa. Rakkaudettomuutta toisen puolelta koko ajan. Luulin nuoruuden huumassa opettavan hänet rakastamaan muitakin kuin itseään.
En voinut lähteä kun lapset oli pieniä, sain kuulla etten näe lapsia enää koskaan. Pelkäsin mitä hän tekee. Hän piti alusta asti huolen ettei minulla ole yhtään rahaa. En pääse pois.
Nyt voisin lähteä, mutta ensin pitäisi olla paikka mihin menen. Muuten en hengissä pääsisi täältä pois.”

Joitakin ihmisiä ärsyttää, kun kritisoin teksteissäni vanhaa tapaa olla parisuhteessa. Monet jopa sokeasti toistavat mantraansa, että ennen ihmiset arvostivat toisiaan, eivätkä eronneet niin helposti kuin nyt. Avioliittoa arvostettiin ja parisuhteet eivät olleet kertakäyttötavaraa.

Jos kuvittelette, että tuo yllämainittu tarina on jotenkin ainutlaatuinen kuvaelma niistä entisajan avioliitoista, joissa toista ihmistä ja avioliittoa arvostettiin, niin olette väärässä. Tarinoita on pilvin pimein. Avioliitto on ollut kaikkea muuta kuin rakkautta. Se on ollut riippuvuutta, tasa-arvottomuutta, taloudellista vallanpitoa ja elämän haaskaamista. Ja minkä vuoksi? Yhden parisuhteen ja avioliiton vuoksi, jonka pitäisi olla vain yksi osa ihmisen elämää. Vain yksi osa.

Tätä minä tarkoitan sillä, kun kirjoitan parisuhteen olevan monelle hyvinvointiriski. Minua kauhistuttaa tuo saamani kommentti. Sen lisäksi olen surullinen. Kuinka voikaan ihmisen elämä mennä hukkaan yhdessä avioliitossa niin kuin naisella on mennyt. Tämän esimerkin pohjalta ymmärrän enemmän tuon saman ikäluokan naisten vihaa ja katkeruutta, jota minäkin saan blogillasi osakseen. Minäkin olisin katkera ja vihainen tuossa asemassa. Uhrautuminen ei olekaan tuonut palkintoa ja ikuista taivaspaikkaa, vaan kroonisen katkeruuden ja pettymyksen siitä, että huijatuksi on tultu.

Kuinka paljon paremmin asiat ovatkaan nyt, kun eroprosentti huitelee jossain viidenkymmenen korvilla. Se on vieläkin hämmästyttävän pieni ja ihmisiä olisi syytä kannustaa eroamaan entistä pontevammin. Vaan ei, ei saa sanoa niin. Viimeiset kivet on kannustettava kääntämään ja töitä niin perkeleesti tekemään yhden suhteen vuoksi, jossa selvästi on kaksi toisilleen väärää ihmistä. Sillä saa ihmisten arvostuksen. Sillä, että ei ole luovuttanut, vaan vuosi toisensa perään suorittanut ja suorittanut. Kas kun olemme suorittajakansa. Mitä nöyrempiä olemme suorittamaan ja tekemään töitä niin sitä isommat ablodit saamme ja mitä enemmän kritisoimme tätä hienoa kansalliskollektiivista uhrikertomusta, niin sitä enemmän paskaa lentää tuulettimeen.

Kerran kuukaudessa vastaan lukijan lähettämään kritiikkiin siitä, että miksi blogini on eromyönteinen. Hys hys. Miksi et vain hauskuuta meitä?

Vastaus on yllä olevassa naisen lähettämässä kommentissa.

Perinteinen parisuhdeajattelu tarvitsee kunnon pöllytyksen. Siksi minäkin tätä blogiani jatkan ja väistelen kikkareita.

Ja lukijoiden tarinoita lukiessa ei tee mieli pelkästään hauskuuttaa.

 

Lue myös

X