Sana viikonvaihteeksi: Ystävänpäivä.

Olin täyttänyt jo kahdeksan. Vuosi 1984 oli hyvässä vauhdissa. Olin saanut toivomani lahjan, Dingon Nimeni on Dingo-kasetin. Kasetilla oli suosikkikappaleeni Lakatut varpaankynnet. Opettelin sen heti ulkoa. Muistattehan sen kertosäkeen, jossa lakatut varpaankynnet saapuivat asfalttiviidakkoon. Ihan paras kohta laulussa oli kuitenkin se kohta, jossa laulettiin, että naarasleijona takana tassuttaa. Se meni suoraan kahdeksanvuotiaan syvälle sielun syövereihin. Mitä kahdeksanvuotias poika heti haluaa tehdä tuommoisen laulun jälkeen. Halusin tietysti laulua kuunnellessa, että varpaankynteni lakattaisiin. Olin jo ajatellut mielessäni leikin, että kotimme lattiat olisivat asfalttia ja minä kävelisin niitä pitkin lakatuilla varpaankynsillä ja takanani tassuttelisi naarasleijona. Äitini ei antanut lakkauttaa varpaankynsiäni. Leikin suuttunutta, kun en oikeasti osannut olla. Onnea oli kolme vuotta vanhempi isosisko. Hän lakkasi varpaankynteni ihan mielellään ja voi että, kuinka oli ihanaa kävellä sen jälkeen pitkin olohuoneen asfalttiviidakkoa.

Se on ystävyyttä. Tehdä toiselle asioita, joista hän pitää. Siskoni oli minulle tuona päivänä hyvä ystävä. Hän teki minut onnelliseksi tekemällä jotain, josta molemmat tulivat iloiseksi. Minä sain lakatut varpaankynnet ja hän sai lakata varpaankynsiä. Siinä oli jotain kiellettyä, salaperäistä ja kiehtovaa. Samana vuonna minulta leikattiin kitarisat. Sairaalassa ennen nukutustani kaulalleni laitettiin valkoinen liina. Lääkäri huomasi käteeni mustekynällä kirjoittamani Dingo-tekstin. Ensin hän torui minua, että käteen ei saisi mustekynällä kirjoitella, mutta sen jälkeen kirjoitti omalla rintataskustaan ottamalla kynällään siihen valkoiseen liinaan nimen Dingo. Sanoi, että nyt on turvallista nukahtaa, kun Dingo suojelee. Kuinka pienillä asioilla sitä voikaan toista ihmistä ilahduttaa. Ennen nukahtamistani toivoin, että lääkäristä tulisi uusi ystäväni. Niin kuin tuli naapurin tytöstä, joka oli meillä hoitotyttönä. Me alettiin leikisti seurustella. Kerran me karattiin kirkon päiväkerhosta ja juostiin meille ja sulkeuduttiin pimeään komeroon. Taisimme ehkä pussata siellä vähän. Se tuntui oudolta, vaaralliselta ja kivalta samanaikaisesti. Myöhemmin perhe muutti toiselle paikkakunnalle ja heidän tilalleen muutti ihmisiä, joilla ei ollut lapsia. Muuttoauton lähdettyä otin huoneestani räpylän ja tennispallon ja heitin sitä täysillä rivitalomme sivupäätyyn ja otin räpylällä kiinni. En tiedä, miksi minua itketti.

Sanotaan, että vanhemmiten ystävyys muuttaa muotoaan. Minä olen eri mieltä. Ihan samanlaista se ystävyys on nykyäänkin. Ehkä sitä näkee ystäviään harvemmin, mutta silloin kun näkee, niin sehän on kuin silloin lapsuudessa. Haluaa tehdä toisen iloiseksi ja yhdessä keksii tekemistä, joka on välillä vähän kiellettyä, salaperäistä ja kiehtovaa. Useimmiten se on pelkästään vain hauskaa ja luottamuksellista. Ikä tuo mukanaan murheita ja ongelmia, joita pitää käsitellä. Ehkä sitä voisi verrata siihen, että lapsena lakkasi varpaankynsiä, jotta toiselle tulisi hyvä mieli. Olla läsnä silloin kun toinen sitä läsnäoloa tarvitsee. Ei se sen enempää vaadi. Joskus kun näen ystäväni siinä saattaa olla useita kuukausia välissä. Se ei tarkoita kuitenkaan mitään, sillä molemmat ymmärtävät, että elämässä on nyt enemmän asioita, joihin on sidottu. Se on niin helppoa. Jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Ei tarvitse selitellä, eikä potea huonoa omatuntoa. Ystävyys ei ole vaatimista, vaan enemmänkin ymmärtämistä, luopumista ja tilan antamista. Se perustuu hauskuuteen, kapinaan, leikkiin, nautintoon, läsnäoloon, helppouteen, hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja pyyteettömään rakkauteen.

Tulin ystävyyttä määritellessäni huomaamatta selittäneeksi ja piirtäneeksi ideaalin parisuhteen. Kaikki mitä edellä luettelin olisi syytä sisällyttää hyvään parisuhteeseen. Ehkä sen helppouden, hauskuuden, leikillisyyden, nautinnon ja läsnäolon lisäksi voisi ottaa luovuuden ja mielikuvituksen. Sen jälkeen oltaisiin jo pitkällä, jopa niin pitkällä, että se parisuhde veisi loppuun saakka. Parisuhdehan on ystävyyttä parhaimmillaan, jos sen antaa olla sitä. Ja siitä tulee se, kun jätämme kaiken tuhoavan vaativuuden ja omistamisen siitä pois. Lainassahan me olemme toisillemmekin.

Ehkä elämä, ystävyys ja parisuhde voisi olla se Dingon Lakattujen varpaankynsien asfalttiviidakko, jota pitkin kulkisimme lakatuilla varpaankynsillä ja takana naarasleijona tassuttelisi viekkailla askeleillaan.

Kuinka pienillä asioilla sitä saakaan toisen ihmisen.

Minä haluan.