Hyvinvointi

Elämänkaarikirjoitus – Irti katkeruudesta ja uhriutumisesta

13.3.2015 Teksti: Anna.fi

Rakastutko aina renttuihin? Kävelläänkö ylitsesi jatkuvasti? Jos kaikki on aina muiden syytä, sinun kannattaisi syventyä omiin elämänvaiheisiisi.

Irti uhriutumisesta

Elämä on juhlaa, laulussa kerrotaan. Mutta iloa voi himmentää esimerkiksi se, että toistamme ihmissuhteissamme aina samaa kaavaa.

Tunnemme katkeruutta ja etsimme syyllisiä siihen, miksi elämä on mennyt niin kuin mennyt. Esimerkiksi näin:

Muuan viisikymppinen nainen ihastuu aina mieheen, joka lopulta kuitenkin jättää tai pettää hänet. Välit sisaruksiin ovat etäiset, peruja lapsuuskodin sisarusriidoista. Omia lapsia ei ole.

Ainoasta vakituisesta työpaikastaan nainen irtisanoutui, koska tunsi, ettei häntä arvosteta siellä. Korkeakoulutettu nainen on sen jälkeen saanut vain satunnaisia pätkätöitä. Hän on katkera ja kateellinen muille. Muut taas eivät jaksa kuunnella hänen valitustaan.

”Jos juuttuu jatkuvasti johonkin asiaan tai olosuhteisiin ja käpertyy kärsimiinsä vääryyksiin, siitä tulee elämänasenne. Sellainen henkilö ei kanna vastuuta omasta elämästään vaan uhriutuu”, sanoo psykoterapeutti, Elämänkaarikirjoitus-menetelmän kehittäjä ja kouluttaja Pepi Reinikainen.

Uhriutuminen on henkisen kasvun karikko, hän huomauttaa uusimmassa kirjassaan Elämässä eteenpäin – irti uhriutumisesta.

Uhriutuja on katkera siitä, että mahdollisuudet ovat jääneet käyttämättä ja että elämä on mennyt pitkälti muiden mielen mukaan. Hän on itseään säälivä marttyyri.

Etsi syitä, älä syyllisiä

Miten minusta tuli minä? Miksi moni ystävyyssuhteistani päättyy välirikkoon? Miksi valitsin, mitä valitsin: opiskelupaikan, asuinpaikan, työpaikan, lapsettomuuden tai lapsen saannin?
Vastauksia saa, kun syventyy omiin elämänvaiheisiinsa ja juuriinsa ja kirjaa niitä muistiin.

Alkuun pääsee kysymällä itseltään vaikka sen, millaiseen perheeseen ja sukuun synnyin. Mitä asioita perheessäni arvostettiin?

Mitä pelkäsin kotona, entä koulussa? Mikä on ollut punainen lanka elämässäni?

”Kyse on itsetutkiskelusta ja -tuntemuksesta. Ei ole helppoa kirjoittaa rehellisesti myös vaikeista asioista, mutta se helpottaa omaa oloa. Henki ei enää salpaudu, kun ajattelee vaikka ahdistavaa lapsuuttaan. Voi myös löytää uuden näkökulman asioihin, jotka toistuvat ja vaivaavat itseä”, Reinikainen sanoo.

Kannattaa käydä läpi myös vanhempien ja isovanhempien elämä. Siten voi nähdä ne asiat, jotka kantoivat ja painoivat aikaisempia sukupolvia. Vanhempien ja isovanhempien arvot ja valinnat vaikuttavat meissäkin.

”On etsittävä syitä eikä syyllisiä. Kaikki ovat oman aikansa lapsia ja tekivät valintojaan niillä edellytyksillä, mitä heillä kulloinkin oli. Esimerkiksi maakaupat ja 1930-luvun konkurssit ovat monen huonon sukulaissuhteen taustalla.”

Minäkuvan ja itsetunnon kehityksen kannalta taas on merkitystä esimerkiksi sillä, onko esikoinen vai kuopus ja onko kaikkia kohdeltu perheessä tasapuolisesti.

”Sisarusroolit tahtovat olla samanlaisia seitsenvuotiaina ja seitsemänkymppisinä”, Reinikainen sanoo.

Koskaan ei myöhäistä

Rakastuessaan moni sanoo: Ihan kuin olisi tullut kotiin!

Mutta millaiseen kotiin silloin tuntee tulleensa? Tuttuuden tunne voi olla vaarallistakin, koska omassa parisuhteessa voi toistaa sitä, mikä on tuttua kasvuperheestä.

Pepi Reinikainen tuntee asian itsekin. Hänen asenteensa elämään oli lapsuudesta asti yltiökriittinen. Se alkoi väistyä vasta aikuisiällä, kun hän alkoi käydä läpi yksipuoliseksi osoittautunutta rakkauttaan ja kirjoittaa sitä ulos.

”Jokainen muutos elämässä on mahdollisuus uhriutua tai olla uhriutumatta. Maailma on niitä mahdollisuuksia väärällään eri ikävaiheissa, arjessa, ihmissuhteissa ja työssä.”

Uhriutumista ei kuitenkaan ole uhrautuminen jonkun tai jonkin hyväksi, jos se on vapaaehtoista ja tarkoitus on hyvä – eikä uhrautuminen katkeroita.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää asiat oikein. Esimerkiksi Reinikainen luuli lapsena pilkaksi sitä, että hän sai pyhäkoulunsa joulujuhlassa lahjaksi hopeapaperiin käärityn keitetyn perunan. Itse hän lahjoitti suklaalevyn.

Pettymys väistyi vasta, kun joku vuosikymmeniä myöhemmin kertoi Elämänkaarikirjoitusryhmässä, että keitettyä perunaa käytettiin aikoinaan kynttilänjalkana. Jollakulla Reinikaisen pyhäkoulutovereista ei ehkä ollut varaa karkkipussiin.

Muuta, mitä voit

Elämänsä tarinan voi kirjoittaa yksin. Mutta ryhmässä saa vertaistukea ja suhteellisuutta: omat ongelmat eivät ole muita kummoisempia.

Keskustelu eri sukupolven ihmisten kanssa taas paljastaa, mikä oli sallittua tai tapana milloinkin. Se auttaa ymmärtämään paremmin omien vanhempien tai isovanhempien elämää ja arvoja.

”Ryhmässä voi oppia myös sietämään erilaisuutta ja luottamaan toisiin”, Pepi Reinikainen sanoo.

Ohjaaja saattaa myös kysäistä, miksi joku ei kirjoita koskaan vaikka äidistään tai veljestään.

Kun ihminen alkaa käsitellä asioita, jotka ovat syöneet elinvoimaa, vapautuu valtavasti energiaa.

Samalla voi paljastua sananlaskun viisaus: Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Osaisinko ilman vaikeuksia arvostaa sitä hyvää, mikä minulla on nyt?

Useimmat havahtuvat itsetutkiskeluun 40- tai 60-vuotiaina.

”Nelikymppinen hakee vielä sitä, mitä tekisi isona. Kuusikymppinenkin on uuden edessä, kun eläke alkaa häämöttää ja työminä loppuu kerrasta.”

Lopuksi jää jäljelle vain oma asenne. Se, että tunnistaa ja muuttaa niitä asioita, joihin voi vaikuttaa, ja hyväksyy ne, joita ei voi muuttaa.

Sellainen ihminen on sinut itsensä, taustansa ja muiden kanssa.

Mutta sellaista asennetta ei opeta koulu, ei yhteiskunta eivätkä ystävät. Se on opeteltava ihan itse.

Palkintona on tasapainoinen ja itsensä näköinen elämä.

Asiantuntijana psykoterapeutti, Elämänkaarikirjoitus-menetelmän kehittäjä ja kouluttaja Pepi Reinikainen.

Lue myös:

Katkeruus – Näin pääset eroon katkeruudesta
Lapsuuden perheen roolit parisuhdeongelmien taustalla – Oletko sopeutuja tai prinsessa?
Kateellisuus, viha ja märehtiminen – Karkota onnellisuusvarkaat

Teksti: Vellamo Vehkakosi
Kuva: Colourbox

Kotilääkäri 2/2015

Lue myös

Suosittelemme