Hyvinvointi

Haastattelussa Niina Repo - elämää pää oksennussangossa ja keimailua peruukeissa

Teksti:
Anna.fi
Niina Repo

Kirjailija Niina Repo, 37, eli vielä kevät sitten nuoren perheen idyllistä arkea suloisessa puutalossa Turussa. Sitten äkkiä, Niinalla havaittiin rintasyöpä eikä mikään ollut kuin ennen. Ammattikirjoittajan kirja ”Arpi” kertoo koskettavasti syövästä, risteilevistä tunnoista, päivistä pää oksennussangossa, naiseudesta ja hoidoista, jotka ovat yhä kesken. Henkilökohtaisella kirjalla ei ole onnellista loppua, sillä syövästä selviämisestä ei ole tietoa.

Kevät vaihtuu seuraavaksi ja samalla pieni perhe elää arkeaan, Toivo 2, ja Akseli 8, kertovat äidille isot ja pienet surut. ”Äiti , mä en oikein pidä sun kaljusta. Sano sitten kun sulla jotain päässä niin mä avaan silmät”, sanoo esikoinen. ”Poiss”, kauhistuu kuopus. Elämä on tässä ja nyt, kauas ei katsota. Ote asioihin on vahva ja raadollinenkin. Niina kertoi Elleille ajatuksiaan syövästä, kauneudesta ja muustakin.

Aavistuksia ilmassa ja hilpeää huumoria

Rintasyöpä ei tullut Niinalle yllätyksenä, sillä hän uskoo aavistaneensa jonkin epämääräisen läsnäolon. Hän kirjoittaa, että joitain aavistuksia oli kirjattu häneen jo aivan pienenä. Mitä tämä tarkoittaa? Onko sinulla ns. kuudes aisti kuten usein kirjailijoilla?

– Toivottavasti se tarkoittaa kuudetta aistia ja opin käyttämään sitä ikääntyessäni enemmän ja enemmän… Mutta luulen, että kaikilla meillä on aavistuksia, jotka sitten nousevat mieleen erilaisissa elämän käännekohdissa.

Niina ja hänen miehensä, näyttelijä ja teatterinjohtaja Mikko Kouki ovat kirjoittaneet parisuhteestaan. Mikon Anna-lehden kolumneista syntyi suosittu kirja. Hän arveli siinä lempeästi rouvansa heittelevän rahaa kadulle. Hoitojen keskellä pariskunta Repo-Kouki jaksaa huvittua yllättävistä mielleyhtymistä. Sairaalahuoneen eriväriset nesteet muistuttavat cocktail- baaria. Hauska oivallus kerrotaan sairaalahenkilökunnalle, jotka eivät jaksa yhtään huvittua. Kirjaa kantaa hyvin musta huumori. Onko tämä tyypillistä sinulle?

– No, joskus tuntuu, että huumori on aika hallitsevaa. Moni asia maailmassa hahmottuu minulle tavalla tai toisella humoristisena. Joskus jopa asiat, jotka eivät ole humoristisia tai sellaisiksi tarkoitettuja. Sitä voi pitää hyvänäkin asiana, luulisin. Huumori auttaa käsittelemään ja kestämään vaikeitakin asioita. Musta huumori on kuitenkin huumoria varjolla. Naurun mukana on surua. Miehelläni ja minulla on paljon samanlaisia ajatuksia siitä, mikä on humoristista.

Kauneudesta

Sairaalassa ihminen on paljaimmillaan. Sairas ei ole kaunis kiiltokuvamaisella tavalla. Rintasyöpä on kriisi naiseudelle ja turhamaisuudelle. Saako ulkonäköään ylipäätään murehtia? Niina kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla ruma ja mitä rumuus on, miten kauniiksi katsotaan. ”Lapseni ovat katsoneet minut kauniiksi.” Puhuuko tässä feministi?

– Me naiset olemme alituisessa ristiriitatilanteessa, toisaalta ei saa olla ruma, toisaalta ei kaunis. Toisaalta pitää päteä, olla hyvä, toisaalta pitäisi olla suorittamisen ulkopuolella ja nähdä elämässä kestävämpiä ja suurempia arvoja. Voisi olla helpottavaa, jos pitäisimme mielessä, että ”oikeaa” tapaa olla on turha tavoitella, koska sellaista ei ristiriitaisten mielipiteiden viidakossa ole olemassa. Aina joku on eri mieltä. Meidän ei tarvitse antaa määritellä itseämme ulkopuolelta. Jokainen on oman elämänsä sankari – täydellisiä yksilöitä ei olekaan. Kauneutta, sisäistä eikä ulkoista, ei voi mitata.

– Hyvyys ja kauneus riippuu niin monesta asiasta. Joskus arpikin voi olla kaunis. Aina voi kuitenkin yrittää olla fiksumpi ja inhimillisempi, ymmärtäväisempi ja toteuttaa omia, oikeiksi kokemiaan arvoja, pontevammin. Se, että naisia määritellään niin paljon ulkonäön perusteella, on omituista, turhauttavaa, pelottavaakin. Luin taannoin erään artikkelin, jossa eräs mies listasi itäisen naapurimaamme vaikuttajia. Joka ikisen naisen kohdalla oli mainittu hänen kauneutensa tai seksikkyytensä. Turha mainitakaan, oliko samoja juttuja mainittu miehistä.

Tähkäpää

Kirja sisältää kauniita ja viehkeitä kuvia, joissa Niina keimailee erilaisissa peruukeissa, kuten Tähkäpäänä ja naisellisena blondina. Kuvat on ottanut Niinan ystävä Laura Malmivaara. Ne eroavat hyvin paljon siitä, miten rintasyöpä on esitetty valokuvataiteessa, alastomista naisista kannattelemassa rintojaan. Millaista oli tehdä kuvia?

– Lauran kanssa kuvien tekeminen oli hieno kokemus. Laurassa on kuvaajana jotakin vapauttavaa, ja hän jaksoi kannustaa. Hän on myös erittäin taitava. Arpi-kuvasarjan katsominen oli aluksi jännittävää, tuoltako minun arpeni näyttävät? Olenko tuossa minä? Toisaalta kuva myös etäännyttää. Karnevalististen kuvien tekeminen oli paikoin erittäin hauskaa. Ajattelen vaihtuvan ulkomuodon kertovan niistä lukuisista mahdollisuuksista, jotka meillä elämässä on, joista osaan tartumme, osaan emme. Ajattelen myös keskiaikaista Väärän Kuninkaan -karnevaalia, rujojen ja pilkattujen juhlapäivää. Sairaus kuvataan usein naturalistisesti. Minusta oli kiinnostavaa ottaa mukaan tämä karnevalistinenkin puoli.

Niinan lapset, Toivo ja Aleksi vilisevät lauseissa ja kirjassa usein. Lasten oivallukset kuvataan varsin humoristisesti. Väsynyt äiti kun ei jaksa aina leikkiä. Millaisena äitinä itseäsi pidät?

– Taidan olla aika lempeä kasvattaja. Toivon, että lapseni löytävät polun, jota kulkiessa he ovat onnellisia ja pystyvät tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joihin haluavat.

Oletko tutustunut muihin syövästä kertoviin kirjoihin?

– Tähän mennessä olen lukenut vain muutamia, ja nekin ennen omaa sairastumistani. Arpi-kirjan ajattelen olevan kirja, joka kertoo ihmisestä isojen muutosten äärellä.

Kaikilla on arpensa

”Ottaisin noutajaksi sellaisen geniuksen, nuoren komean miehen.” Kuka oli kirjan kertoja?

– Kaikki kirjoitettu – siis aina ja kaikkialla – on siinä mielessä fiktiota, että on tehty joukko valintoja, rajattu, etäännytetty, jotakin on jätetty pois, jotakin toista kohtaa liioiteltu. Arvessa on teemoja, jotka tuntuivat tärkeiltä. Mutta voi sanoa, että Arpi -kirjan kertoja olen minä. Ja kyllä: kaikilla on arpensa.

Kukaan ei ole haavoittumaton. Olemme perin inhimillistä ja rakastettavaa sakkia.
Niina ei vaikuta kovin murheelliselta, vaan hilpeältä ja toimeliaalta. Miten tämä on mahdollista, mikä tekee sinusta niin reippaan, hauskan, hilpeän ja optimistisen?

– Kiitos!!! JOS olen sellainen, niin se on jonkinlainen vahinko. Eräs psykologi puhui kalustuksesta, joka kalustuu ihmiseen lapsena ja määrää tämän maailmankuvan. Ehkä olen saanut hyvän kalustuksen? Olen minä aika ajoin kyllä kaikkea muutakin kuin hilpeä ja optimistinen.

”Meinasko sulta pudota peruukki”, mieheni hymyilee ja vetää peiton päällensä.

Sitaatit kirjasta Niina Repo: Arpi. Wsoy. 2008

Teksti: Laura Parkkinen
Kuva: Laura Malmivaara

 

X