Haastattelussa Niina Repo - elämää pää oksennussangossa ja keimailua peruukeissa
Kirjailija Niina Repo, 37, eli vielä kevät sitten nuoren perheen idyllistä arkea suloisessa puutalossa Turussa. Sitten äkkiä, Niinalla havaittiin rintasyöpä eikä mikään ollut kuin ennen. Ammattikirjoittajan kirja ”Arpi” kertoo koskettavasti syövästä, risteilevistä tunnoista, päivistä pää oksennussangossa, naiseudesta ja hoidoista, jotka ovat yhä kesken. Henkilökohtaisella kirjalla ei ole onnellista loppua, sillä syövästä selviämisestä ei ole tietoa.
Kevät vaihtuu seuraavaksi ja samalla pieni perhe elää arkeaan, Toivo 2, ja Akseli 8, kertovat äidille isot ja pienet surut. ”Äiti , mä en oikein pidä sun kaljusta. Sano sitten kun sulla jotain päässä niin mä avaan silmät”, sanoo esikoinen. ”Poiss”, kauhistuu kuopus. Elämä on tässä ja nyt, kauas ei katsota. Ote asioihin on vahva ja raadollinenkin. Niina kertoi Elleille ajatuksiaan syövästä, kauneudesta ja muustakin.
Aavistuksia ilmassa ja hilpeää huumoria
Rintasyöpä ei tullut Niinalle yllätyksenä, sillä hän uskoo aavistaneensa jonkin epämääräisen läsnäolon. Hän kirjoittaa, että joitain aavistuksia oli kirjattu häneen jo aivan pienenä. Mitä tämä tarkoittaa? Onko sinulla ns. kuudes aisti kuten usein kirjailijoilla?
– Toivottavasti se tarkoittaa kuudetta aistia ja opin käyttämään sitä ikääntyessäni enemmän ja enemmän… Mutta luulen, että kaikilla meillä on aavistuksia, jotka sitten nousevat mieleen erilaisissa elämän käännekohdissa.
Niina ja hänen miehensä, näyttelijä ja teatterinjohtaja Mikko Kouki ovat kirjoittaneet parisuhteestaan. Mikon Anna-lehden kolumneista syntyi suosittu kirja. Hän arveli siinä lempeästi rouvansa heittelevän rahaa kadulle. Hoitojen keskellä pariskunta Repo-Kouki jaksaa huvittua yllättävistä mielleyhtymistä. Sairaalahuoneen eriväriset nesteet muistuttavat cocktail- baaria. Hauska oivallus kerrotaan sairaalahenkilökunnalle, jotka eivät jaksa yhtään huvittua. Kirjaa kantaa hyvin musta huumori. Onko tämä tyypillistä sinulle?
– No, joskus tuntuu, että huumori on aika hallitsevaa. Moni asia maailmassa hahmottuu minulle tavalla tai toisella humoristisena. Joskus jopa asiat, jotka eivät ole humoristisia tai sellaisiksi tarkoitettuja. Sitä voi pitää hyvänäkin asiana, luulisin. Huumori auttaa käsittelemään ja kestämään vaikeitakin asioita. Musta huumori on kuitenkin huumoria varjolla. Naurun mukana on surua. Miehelläni ja minulla on paljon samanlaisia ajatuksia siitä, mikä on humoristista.
Kauneudesta
Sairaalassa ihminen on paljaimmillaan. Sairas ei ole kaunis kiiltokuvamaisella tavalla. Rintasyöpä on kriisi naiseudelle ja turhamaisuudelle. Saako ulkonäköään ylipäätään murehtia? Niina kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla ruma ja mitä rumuus on, miten kauniiksi katsotaan. ”Lapseni ovat katsoneet minut kauniiksi.” Puhuuko tässä feministi?
– Me naiset olemme alituisessa ristiriitatilanteessa, toisaalta ei saa olla ruma, toisaalta ei kaunis. Toisaalta pitää päteä, olla hyvä, toisaalta pitäisi olla suorittamisen ulkopuolella ja nähdä elämässä kestävämpiä ja suurempia arvoja. Voisi olla helpottavaa, jos pitäisimme mielessä, että ”oikeaa” tapaa olla on turha tavoitella, koska sellaista ei ristiriitaisten mielipiteiden viidakossa ole olemassa. Aina joku on eri mieltä. Meidän ei tarvitse antaa määritellä itseämme ulkopuolelta. Jokainen on oman elämänsä sankari – täydellisiä yksilöitä ei olekaan. Kauneutta, sisäistä eikä ulkoista, ei voi mitata.
– Hyvyys ja kauneus riippuu niin monesta asiasta. Joskus arpikin voi olla kaunis. Aina voi kuitenkin yrittää olla fiksumpi ja inhimillisempi, ymmärtäväisempi ja toteuttaa omia, oikeiksi kokemiaan arvoja, pontevammin. Se, että naisia määritellään niin paljon ulkonäön perusteella, on omituista, turhauttavaa, pelottavaakin. Luin taannoin erään artikkelin, jossa eräs mies listasi itäisen naapurimaamme vaikuttajia. Joka ikisen naisen kohdalla oli mainittu hänen kauneutensa tai seksikkyytensä. Turha mainitakaan, oliko samoja juttuja mainittu miehistä.
Tähkäpää
Kirja sisältää kauniita ja viehkeitä kuvia, joissa Niina keimailee erilaisissa peruukeissa, kuten Tähkäpäänä ja naisellisena blondina. Kuvat on ottanut Niinan ystävä Laura Malmivaara. Ne eroavat hyvin paljon siitä, miten rintasyöpä on esitetty valokuvataiteessa, alastomista naisista kannattelemassa rintojaan. Millaista oli tehdä kuvia?
– Lauran kanssa kuvien tekeminen oli hieno kokemus. Laurassa on kuvaajana jotakin vapauttavaa, ja hän jaksoi kannustaa. Hän on myös erittäin taitava. Arpi-kuvasarjan katsominen oli aluksi jännittävää, tuoltako minun arpeni näyttävät? Olenko tuossa minä? Toisaalta kuva myös etäännyttää. Karnevalististen kuvien tekeminen oli paikoin erittäin hauskaa. Ajattelen vaihtuvan ulkomuodon kertovan niistä lukuisista mahdollisuuksista, jotka meillä elämässä on, joista osaan tartumme, osaan emme. Ajattelen myös keskiaikaista Väärän Kuninkaan -karnevaalia, rujojen ja pilkattujen juhlapäivää. Sairaus kuvataan usein naturalistisesti. Minusta oli kiinnostavaa ottaa mukaan tämä karnevalistinenkin puoli.
Niinan lapset, Toivo ja Aleksi vilisevät lauseissa ja kirjassa usein. Lasten oivallukset kuvataan varsin humoristisesti. Väsynyt äiti kun ei jaksa aina leikkiä. Millaisena äitinä itseäsi pidät?
– Taidan olla aika lempeä kasvattaja. Toivon, että lapseni löytävät polun, jota kulkiessa he ovat onnellisia ja pystyvät tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joihin haluavat.
Oletko tutustunut muihin syövästä kertoviin kirjoihin?
– Tähän mennessä olen lukenut vain muutamia, ja nekin ennen omaa sairastumistani. Arpi-kirjan ajattelen olevan kirja, joka kertoo ihmisestä isojen muutosten äärellä.
Kaikilla on arpensa
”Ottaisin noutajaksi sellaisen geniuksen, nuoren komean miehen.” Kuka oli kirjan kertoja?
– Kaikki kirjoitettu – siis aina ja kaikkialla – on siinä mielessä fiktiota, että on tehty joukko valintoja, rajattu, etäännytetty, jotakin on jätetty pois, jotakin toista kohtaa liioiteltu. Arvessa on teemoja, jotka tuntuivat tärkeiltä. Mutta voi sanoa, että Arpi -kirjan kertoja olen minä. Ja kyllä: kaikilla on arpensa.
Kukaan ei ole haavoittumaton. Olemme perin inhimillistä ja rakastettavaa sakkia.
Niina ei vaikuta kovin murheelliselta, vaan hilpeältä ja toimeliaalta. Miten tämä on mahdollista, mikä tekee sinusta niin reippaan, hauskan, hilpeän ja optimistisen?
– Kiitos!!! JOS olen sellainen, niin se on jonkinlainen vahinko. Eräs psykologi puhui kalustuksesta, joka kalustuu ihmiseen lapsena ja määrää tämän maailmankuvan. Ehkä olen saanut hyvän kalustuksen? Olen minä aika ajoin kyllä kaikkea muutakin kuin hilpeä ja optimistinen.
”Meinasko sulta pudota peruukki”, mieheni hymyilee ja vetää peiton päällensä.
Sitaatit kirjasta Niina Repo: Arpi. Wsoy. 2008
Teksti: Laura Parkkinen
Kuva: Laura Malmivaara
Kommentit
Kaikilla on omat arpensa. Minulla munuaissiirosta saatu arpi. Nyt olen huomannut kyhmyn rinnassani odotan, että tulisi 9.6. tuolloin pääsen mammografiaan ja uä:neen. Arpia tulossa lisää… niin ja se ohutneulanäytekin.
Kommentit
Voimia Niinalle ja kaikille muille vastaavassa tilanteessa oleville!
On erittäin hyvä, että rintasyöpää sairastaneet laittavat itsensä likoon jakamalla kokemuksiaan. Kirjoja aiheesta ei varmaan voi olla liikaa, rintasyöpätapaukset voivat olla niin erilaisia.
Itsekin rintasyövän kokeneena olen saanut kirjoista valtavasti tietoa, tukea ja lohtua. Niiden kanssa täytyy kuitenkin olla tarkkana. Kun ko. asiaa käsittelevän kirjan lainaa kirjastosta, on kiinnitettävä huomiota aikaan, milloin se on kirjoitettu. Rintasyövän hoito etenee huimaa vauhtia, hoidot paranevat koko ajan. Sen mitä joku on joutunut kokemaan vajaa kymmenen vuotta sitten, ei ehkä enää ole ajankohtaista.
Mielestäni Satu Hassin kirja on oikein hyvä. Eräs toinen kirjanen kuvineen oli todella karmaiseva. Meni aikaa huomata, että kysymyksessä olikin henkilö, joka oli osallistunut jonkinlaiseen tutkimusryhmään. Se mitä hän koki, ei ollut normaalia suomalaista syöpähoitoa edes v.95. Kirja oli kuitenkin kertomus parantumisesta ja sen piti olla lohdullista luettavaa…
Kun saa tiedon rintasyövästä EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA kannata osallistua nettikeskusteluihin. Itse tein sen virheen. Kun mainitsin asiasta eräässä Ellien keskustelussa huomasin, että tietoa rintasyövästä on yllättävän vähän ja kommentit aivan uskomattomia. Niskaani kaadettiin karmaisevia tulevaisuuden kuvia. Jopa tautini olemassaoloa epäiltiin. Tämä siksi, että olin onnistunut pitämään yllä positiivista asennetta kaikesta huolimatta. Kieltäydyin luopumasta unelmistani, vaikka en tiennyt, mitä olisi vielä edessä. Se oli liikaa joillekin keskustelijoille. Lopputuloksena ”yhteisö” tuli siihen tulokseen, että syöpä on levinnyt päähäni (koska ajatukseni olivat niin kummia), minulle toivotettiin pahinta mahdollista ja kehotettiin häpeämään kaikkien syöpäpotilaiden edessä.
Luin juuri uudesta Oliviasta Kristiina Heleniuksen kirjasta rintasyövästä. Samaten Sirkka Garamilta tulee lehtitietojen perusteella kirja aiheesta. Niina käsittelee asiaa ainakin tämän perusteella jotenkin ilkikurisesti. Olisi kiinnostavaa tietää, onko syövästä puhuminen muuttunut ts. onko se suhteessa ikäpolveen. Vrt. edellä myös..
vointeja.
Voimia kaikille kohtalotovereille!
Itse olen juuri ollut 4-vuotiskontrollissa. Siis edelleen elossa!
Luulin kyllä, kun sairaus todettiin, etten elä kauaa.
Olen kyllä huomannut kertoessani syövästä tietynlaisen kauhun kuvastuvan joidenkin kasvoilta. Varsinkin, jos suvussakaan ei ole ollut syöpää ja se ei ole yhtään ”tuttu” asia.
Totuus kuitenkin on, että hoidot ovat rankkoja mutta tehokkaita.
Psyyke vaan ei niin helpolla toivukaan. Tähän puoleen pitäisikin enemmän kiinnittää huomiota. Kaikilla ei kuitenkaan ole sellaisia ystäviä, joihin voi turvautua, taikka perhettäkään.
Musta huumori on kyllä tarpeen varsinkin hoitojen aikaan. Tosin sitäkään ei kaikki ”terveet” ymmärtäneet, silmät suurina katsoivat..=)
Pitääkin lukea Niinan kirja. Satu Hassin kirjan uskalsin lukea vasta kun sytostaattihoito oli takana ja sädehoidot edessä. Ihan en voinut samaistua häneen. Hän senkun matkusteli eri puolille maailmaa, minulle kävelymatka kauppaan oli joskus liikaa…
Yleensähän syöpähoitoihin liitetään oksentelu. Sitä minäkin pelkäsin, mutta se taisi ollakin ainoa sivuvaikutus, joka jäi puuttumaan. Kaikkea muuta oli yllin kyllin. Mutta – se oli tilapäistä, siksi se piti vaan kestää.
Rinnaton nainen häpäisee muslimimiehen kunnian.
toi edellinen kommentti on tosi törkee!! ensin kaikki rintasyöpää sairastaneet tilittää tääl omii kokemuksii, ja sit tulee tollanen kommentti. miettisit ensin ku kirjotat!!
Kannattaisikohan tuon ääliön miettiä, miltä vaikka hänen äidistään tuntuisi jos sairastuisi rintasyöpään. Tuskinpa, häneltä varmaan puuttuu kokonaan empatian kyky, muun muassa.
Eikä kaikilta suinkaan poisteta rintaa kokonaan.
Luin eilen Niina Revon Arpi-kirjan yhdeltä istumalta. Se oli hieno ja erilainen! Niina on kyllä toden totta laittanut itsensä likoon kirjaa tehdessään, tekstin lisäksi kuvat olivat puhuttelevia ja kauniita kaikessa karuudessaan. Se, mikä minua ilahdutti, oli juuri tämä musta huumori ja ylipäätään hyvä asenne. Uudessa Apu-lehdessä oli Sirkka Garamin haastattelu. Häneltäkin on tulossa kirja, mutta sitä en aio lukea. Jo pelkän lehtijutun perusteella huomaan olevani täysin eri mieltä asioista kuin Sirkka. Hänen mukaansa taudin voittamiseen ei pysty vaikuttamaan positiivisella asenteella ja sitä minä en totisesti allekirjoita. Juttu oli negatiivista narinaa ja kaikin puolin masentava eli ei todellakaan anna lohtua saman taudin kanssa kamppaileville! Minäkin (43v.)sairastan rintasyöpää ja hoidot, koko coctail, alkavat ensi viikolla. Ei pelota, luotan täysin hyviin ennusteisiin. Tämä tauti ei tosiaankaan ole yhtä kuin kuolema, uskon siihen vankasti.
Löysin viikko sitten kyhmyn rinnastani, eilen siitä otettiin koepalat. Nyt odotan ja pelkään. Yritän ajatella asiaa optimistisesti (!), mielessä myllertää tuhat ja yksi asiaa. Sen olen päättänyt että periksi en anna ja netin kautta en tietoa etsi (tälle eksyin kun etsin tietoa Niina Revon kirjasta). Kaikesta huolimatta, vaikka yritän olla urhea pelottaa niin valtavasti….
Minunkin mielestäni positiivisella asenteella on ehdottomasti merkitystä syöpää sairastavalle. On tärkeää, että pitää itsestään hyvää huolta. Ulkoilu, kunnon kohentaminen/ylläpitäminen ja terveellinen ravinto auttavat paremmin kestämään raskaat hoidot. Kun lähtee ihmisten ilmoille, tapaa ystäviään ja jatkaa harrastuksiaan, mieli pysyy hyvänä eivätkä ikävät ajatukset pääse ottamaan ylivaltaa. Jos leikkauksen jälkeen jää sängynpohjalle makaamaan ja murehtimaan, kunto ja mieliala laskevat nopeasti.
Itsekin odottelen hoitojen alkamista, leikkauksesta on nyt kulunut kuusi viikkoa.
Sirkka G:n haastattelussa (voi lukea apu.fi sivuilta) minua ihmetytti suhtautuminen proteesiin. Hän käytti sitä vain kerran, tunsi itsensä topatuksi ja heitti sen jälkeen kaapin nurkkaan.
Ymmärrän kyllä, että kaikille proteesiin tottuminen ei ole helppoa, koska rinnat ovat tietysti kaikilla erilaiset. Itse olen käyttänyt proteesia nyt kolme viikkoa, ja se on aivan loistava irtokappale! Bailatiino tunnilla jopa unohdin koko asian, siitä ei ollut mitään haittaa. Liivien kanssa se näyttää ihan aidolta ja tuntuu omalta. Kun on kerran sovittanut asiantuntian kanssa liivejä, niitä voi vaivatta ja sovittamatta ostaa/tilata uusia ( proteesiliivien erikoisliikkeestä). Ovat tosi laadukkaita ja kauniita, koskaan minulla ei ole ollut näin hyvin istuvia liivejä.
Sirkka G katsoi kuvaansa peilistä ja tunsi itsensä rumaksi yksi rintaisena. Miksi pitää mennä ilman vaatteita peilin eteen katsomaan kuvaansa? Minä en ole sitä vielä tehnyt, ehkä en katso koskaan. (Eihän kaikki ihmiset edes omista kokovartalopeiliä). Puen proteesin päälleni, laitan nätin puseron ja unohdan koko asian. Peilistä näkyy, että olen ehjä.
Hyvää ja reipasta kevään jatkoa meille kaikille!
”Syöpädiagnoosi on kutsu matkalle
joka pitää kulkea itse
mutta johon ei saa pysähtyä.”
Maija Paavilaisen kirjasta Kokonaisena – rintasyövästä huolimatta
Jäin miettimään tuota ”minulla oli joitain aavistuksia jo pienenä”. Minusta on hyvä, että Niina uskalsi laittaa itsensä likoon, vaikka kirja oli jotakuinkin taiteellinen. Lisäksi on hienoa, miten mies tukee häntä ja se että syöpäpotilailla on ”omatvitsit”. Kirjaa kannattaisi ostaa sairaaloihin tms.
Voimia perheille!
Kaikilla on omat arpensa. Minulla munuaissiirosta saatu arpi. Nyt olen huomannut kyhmyn rinnassani odotan, että tulisi 9.6. tuolloin pääsen mammografiaan ja uä:neen. Arpia tulossa lisää… niin ja se ohutneulanäytekin.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous