Hyvinvointi

Horse Show – Ison hevostytön tähtihetki

Teksti: Anne

Suomen suurin vuosittainen ratsastustapahtuma Helsinki International Horse Show kerää Hartwall Areenalle suuren joukon kansainvälisiä tähtiratsastajia, kotimaisten hevosharrastajien kerman ja lukuisia pieniä ratsastajanalkuja. Miltä Suomen suurin ratsastustapahtuma näyttää 16.-19.10.2008?

Pienenä ponityttönä odotin sitä joka vuosi samanlaisella innolla. Vanhemmilta piti saada tarvittavat rahat lippuun ja lisäksi hieman käyttörahaa, jotta pystyi ostamaan itselle tai hoitoponille jotain uutta. Katsomossa seurattiin tarkasti radalla olevan ratsastuksen suoritusta ja merkittiin pisteet lähtölistaan.

Ratsastusharrastukseni on viime vuosina muuttunut kauniiksi muistoksi ja uinuvaksi haluksi palata hevosten pariin. Kouluikäisenä tallilla vietetyt lukemattomat illat ja viikonloput, kesäpäivät ja joulunpyhät, ovat aikanaan avanneet oven maailmaan, jonne onneksi voi palata täsmävierailuin esimerkiksi Horse Showssa.

Glitnir eiku FIM Horse Show – vai mikä se oli

Tänä vuonna Glitnir Helsinki International Horse Show vaihtoi nimeään tapahtuman aattona. Maailmalla puhaltaneen finanssipuhurin myötä islantilaisen Glitnir-pankin omistajuussuhteet muuttuivat, ja tapahtumasta tuli sitä myöten FIM Helsinki International Horse Show. Tapahtumapaikalla homma on hoidettu kiinnittämällä Glitnirin logojen päälle FIMin vihreä tunnus. Jotenkin kiusallista.

Islannin ikuinen vientivaltti – pieni, pippurinen ja poskettoman hurmaava islanninhevonen – sen sijaan on edustavasti esillä. Horse Show -seurakseni lähtenyt äitini, entinen ratsastaja hänkin, on liikuttavan heltynyt tölttiä ja passia näyttävästi esittelevien islanninhevosratsukoiden tauko-ohjelmasta. Issikan arvoon maailman talousjärjestelmän huojuminen tuskin iskee.

Hevoshullun silmin

Showhumussa kuljen nyt kovin eri silmin kuin hieman yli metrin mittaisena poniratsastajana. Tapahtuma tuo häivähdyksiä muistoista, joita jokaista en edes aivan tavoita. Horse Show tuo välähdyksiä niiltä ajoilta, kun vietin kaiken liikenevän vapaa-ajan tallilla ja luin vapaa-ajalla äitini minulle tilaamaa Hevoshullu-lehteä. Diggailin tietenkin ruotsalaista sarjakuvapiirtäjä Lena Furbergia, jonka sarjikset olivat aivan omaa luokkaansa muihin verrattuna. Ne piti lukea heti ensimmäiseksi välipalapöydässä ennen läksyihin tarttumista.

Miltä Hevoshullu nykyisin näyttää? Ei aavistustakaan, en ole avannut lehteä pitkään aikaan. Ehkä odotan, että jonain päivänä voin itse tilata sen jollekin. Samoissa ajatuksissa ihastelen tauolla No Bad -designin veikeitä keppihevosia.

Tekstiiliurheilu ennen kaikkea

Ohjelmatauolla tapaamme äitini ystävän tyttärineen. Heillä on oma hevonen, ja ystävätär kertoo olleensa edellisenä iltana pimeällä metsätiellä tuulessa ja tuiskussa ratsastamassa kunnioitettavaan 24 vuoden ikään ehtineellä hevosellaan. Siitä on kuulemma varusteurheilu kaukana.

Toisin on tämän päivän pienten hevostyttöjen laita. Kun minä olin pieni – eikä siitä nyt niin mahdottoman montaa vuotta ole – kävin tallilla milloin missäkin rytkyissä. Uskon traumatisoituneeni eniten neonvihreistä verkkareista. Äiti piti huolen siitä, ettei tallille menty ykkösiä pilaamaan. Harvassa olivat tuolloin ne, joilla oli sukista kypärään kaikki sävy sävyyn.

Nyt tarjolla on tavaraa joka lähtöön: hevostyttöjen ei tarvitse pukeutua neonvärisiin verryttelyhousuihin, sillä vaaleanpunaruutuisia, violetteja ja turkooseja ratsastushousuja, takkeja, sukkia, hanskoja, paitoja ja muuta tilpehööriä löytyy edullisesti. Ja paljon.

Hevostelijoista on tullut vaativia, ratsastustarvikkeita myyvästä Hippodomesta kerrotaan. Ei kelpaa, vaikka loimi tai satulahuopa kuinka olisi hinta-laatusuhteeltaan hyvä, jos se poikkeaa tarkoin suunnitellusta värikokonaisuudesta. No ajatelkaa nyt itsekin, kuka oikeasti käyttäisi vihreää satulahuopaa, jos ratsukon väri on ruskea?

Hintava spektaakkeli

Nostalgiahuuruissa fiilistelystä huolimatta tapahtumassa on jotain kummallista: perjantai-iltana paikalla on huomattavan vähän yleisöä. Hartwall Areenan ylempien katsomoiden eteen on vedetty verhot, ja alempien katsomoiden siniset tuolit huutavat tyhjyyttään.

Mikä mättää?

Voi olla, että lauantaina ja sunnuntaina yleisöä on paikalla paljon enemmän. Voi olla, etteivät ihmiset ole innoissaan juosseet katsomaan sunnuntaina finaaleja varten järjestettyjä karsintoja. Tosin siinäkin on puolensa, sillä me näemme sekä este- että kouluratsastuksessa kisaavat suomalaisratsukot, jotka eivät selviä sunnuntain finaaleihin.

Voi myös olla, että Horse Shown liput ovat aivan liian kalliit. Edessämme katsomossa istuu äiti kolmen alakouluikäisen tytön kanssa. Voi olla, että tytöt ovat ystävyksiä, mutta kyllä äidin palkkapussille käy kalliiksi kustantaa edes itsensä ja yksi tytär yhteen näytökseen. Se tekee yli sadan euron loven äidin palkkapussiin.

Muut päivät on jaettu kahteen näytökseen, lauantai jopa kolmeen. Useamman näytöksen lipuista saa hieman alennusta.

Illalla lähtiessämme esteratsastuksen vauhdista ja vaaratilanteista tyytyväisinä ja kouluratsastuksen sulokkuudesta viehättyneinä, jää jäljelle yksi kysymys: ei kai Horse Showsta tule elitististä pienen porukan tapahtumaa?

Katsomo täyttyy nimenomaan niistä lukuisista tavallisista hevostytöistä ja -pojista, heidän vanhemmistaan, tavallisista tuntiratsastajista ja kaltaisistani epäsäännöllisesti hevostelevista. Ja onhan tavoitteena saada lajin pariin myös uusia harrastajia.

Joka tapauksessa Horse Show on yhtä ihastuttava kokemus kuin ennenkin. Ensi vuodeksi mukaan ilmoittautui jo pari ystävätärtäni, joista kumpikaan ei harrasta ratsastusta. Kyllä hevosharrastusta kelpaa esitellä.

X